Propagandamme

Otin miettiäkseni, miksi Saul Bellow on nyt äkkiä muotia. Olin ajatellut, että hän on kuollut ja kuopattu nobeleineen kaikkineen. Tammen vanhassa joulukirjassa ”Kirjailijan työt” oleva Bellowin haastattelu osoittautui todella hyväksi. American Library on saanut romaanien sarjan valmiiksi. Kaikki eivät innosta. Kahta ensimmäistä voisi kaihtaa.

Mutta esseevalikoima herättää ostamisen himoa. Bellow myöntää kirjoittaneensa monta aateromaania, mutta lisää, että lukukelpoista saa aikaan vain suurella työllä paneutumalla vilpittömästi etenkin sellaisiin aatteisiin, joita kirjoittaja ei itse lainkaan kannata eikä hyväksi.

Tämä kyllä käytännössä unohtuu jatkuvasti. Ellei toimita tuon ohjeen mukaan, tuloksena on tendenssiromaani, joista myös Suomessa on surullisen paljon esimerkkejä. Eivätkä ne sitten elä.

Dostojevski oli kaamea tyyppi ja edusti ja julisti enimmäkseen hourupäisiä aatteita. Sangen moni muukin kuin Bellow tuntuu pitävän Dostojevskia ylittämättömänä. Itse olen kunnioittavasti eri mieltä. Tulkitsen että Tshehov hylkäsi tietoisesti romaanin ja keskittyi novelleihin ja näytelmiin.

Se kolmas puolue romaanikirjallisuudessa on sitten Tolstoi. Mielestäni on paikallaan sanoa, että Suomen kirjallisuudessa Väinö Linna on Tolstoin perinteen uljas edustaja.

Huomaan kauhukseni kirjoittavani yhä useammin lapsenlapsiani ajatellen. Nyt yksi lukee Karvajalkaa ja perhe on todistanut äänikirjan mahdollisuudet kuuntelemalla koko Pohjantähden (Sinisalo) automatkoilla. Olin itse epäillyt, pysyykö kuulija kärryillä, kun romaanin henkilöitä on sellainen määrä ja kuvauksen aikajänne on niin pitkä. Pysyy.

Se on pettämätön merkki, että sanonnan siirtyvät perheen kielenkäyttöön. Olen itse samanlainen. Jos joku kutsuu kylään, vastaan ett kotooni en lähde kuin varttikilon kappaleissa.

Etsin kirjan hyllystäni ja ajattelin jossain välissä katsoa vielä kerran, mitä taikaa Bellowin ”Henrzogissa” on. Olen lukenut sen monta kertaa, viimeksi silloin kun rupesin suomentamaan Bellowia Tammelle. Kai Kaila oli poissa kehistä ja Maria Alopaeuksella oli jotain muuta. Tiesin että Anhavasta Saarikoskeen ja niin edelleen Herzogia pidettiin vuosisadan romaania. Se maine sillä on edelleen. En ymmärtänyt sitä silloin enkä ehkä käsitä vieläkään. Kitisevä itsesääli ja elämän väisteleminen ihmeellisten ajatussuuntien merkeissä ei oikein iske. Salaisessa mielessäni olisin toivonut, että Bellowin sijasta Yhdysvaltain romaanikirjallisuuden ykköseksi olisi nostettu John Updike. Niin ei käynyt, ja oli siihen syynsä. Updike sekoili useassa kirjassa ja putosi puolivillaisiin aiheisiin, mutta silti Rabbit Angstrom –romaanit ovat mielessäni ja muistissani enemmän amerikkalaisen pienen (tässä tapauksessa kylläkin rotevan) ihmisen tarinaa, osa ”amerikkalaista murhenäytelmää”. Bellow sen kuin istui 39 vuotta Chicagon ylipistolla luennoimassa ja hioi hiomistaan tekstejään.

Tulee mieleen saman yliopisto Harold Bloom, kirjallisuudentutkija, jota lukiessa ajattelee välillä, että vähempikin fiiniys riittäisi.

Helsingin Sanomat ja Yle harjoittavat jatkuvasti poliittista propagandaa, jonka tarkoitus on halventaa Venäjää eli etenkin Putinia, ISIStä ja tällä hetkellä Kreikan korkeita poliitikko-valtiomiehiä.

Luen tätä tyytyväisenä, koska painotukset vastaavat täysin omiani ja vastenmielisyyden kohteet ovat samat.

Kysymyksessä on kuitenkin propaganda, jolla ei taaskaan ole tässä maassa mitään vastavoimaa. Putinin suomalaisia tukijoita pidän mielipuolina; taistelevan islamin kannatus on laissa kielletty; kukaan ei kannata julkisesti korruptiota.

En muista, oliko se Saarikoski vai Haavikko, joka sanoi, että kirjailijan tehtävä on vastalause. Hauskasti sanottu. Ei pidä tehdä lauseita, vaan vasta-lauseita.

Luen jotain ensimmäisen maailmansodan synnystä. Keskeisinä syinä mainitaan kansallinen kunnia eli ylpeys ja etninen tai uskonnollinen nationalismi ja lisäksi yleisluonteinen vierauden viha, joka kohdistuu muun muassa väärän värisiin ihmisiin.

Mahtaako Suomessa kukaan (muu kuin Sofi Oksanen) jaksaa osoittaa, että nationalismi eli kansalliskiihko on eri asia kuin patriotismi eli isänmaallisuus. – Kuten lukijat tietävät, itse olen myös syvällisesti epäisänmaallinen henkilö. Suomi on sellaisissa tunnelmissa elävälle paras paikka maailmassa.