Ikkunat auki mehtään

Eräs naishenkilö, joka käyttää samoja huonekaluja kuin minä, sai liitolta tuleville isovanhemmille tarkoitetun kiertokirjeen vai olisiko ollut ristiside. Painatteeseen oli koottu lasten aforismeja, jotka nyt niin kuin ennenkin ylittivät huikeasti aikuisammattilaisten tason. ”Jos ei olisi puita, ulkona ei olisi mitään.”

Illan ja aamun olen tuijottanut suu auki ulkona olevia Ultra-HD-puita. Siinä se kaipaamani resoluutio on, kiitos Sini-Tuotteen!

Kyllä, tämä on selvää tuotemainontaa blogissa. Kävin Tikkurilassa firman konttorissa 1950-luvun lopulla, kun isäni nimittäin tunsi sen perustajan, yhden Einnon, joka sitten putosi pikkukoneella jossain Ruotsissa ja tietenkin kuoli. Poika jatkoi firmaa, kunnes lihoi, ja yritys myytiin toiselle suvulle. Jostain olin luulevinani, että sukupolvelleni kovin tuttu Lundia olisi nykyisin tavalla tai toisella samaa konsernia. Sen tuotteet ovat aina olleet hintavia, mutta ainakin minulla kestäneet kevyet 50 vuotta.

Käynnin yhteydessä sain lasillisen mainiota esanssi-sakariinituotetta, jota etiketissä väitettiin uskaliaasti limonadiksi. Tämä kirjoitus on siis selvä vastapalvelu. Muutoin on tuo mainonta jäänyt vähälle, tai joka tapauksessa vastikkeettomaksi.

Jo viikkoja olin ajatellut, että pitäisi alahärmäläiseen tapaan hypätä pöydälle ja tehdä selvää jälkeä. Kalliossa asuessa kadunpuoleisten, yläreunasta saranoitujen ikkunoiden peseminen oli hengenvaarallinen hanke. Ensin haettiin talonmieheltä lovetut laudat, joiden varaat ne ikkunat laskettiin, ja sitten koetettiin pysyä hengissä painavien lasiruutujen välistä pestessä. Sanomalehtipaperia meni ja Erkon nimeä siunattiin. Lapsuudesta muistan kuin varmana asiana, että ikkunoiden pesemiseen liittyi myös ammoniakin haju. Miksi?

No nyt jopa lasikuistin isojen ikkunoiden pesuun ulkopuolelta meni noin minuutti per ruutu. Salainen ase oli saman valmistajan teleskooppivarsi, joka napsahtaa sekä pesimeen että lastaan yhdellä liikkeellä. Mikrokuituliina tuli uskomattoman paskaiseksi jo yhdestä ruudusta, mutta vadissa tai juoksevan veden alla se puhdistui vähällä. Pakkaukseen painetun mukaan kestää kymmeniä konepesuja pesupussissa. Kiinnitys telalle tapahtuu tarranauhalla.

Tehtävä veti ensin totiseksi. Oli hankittava ikkunanpesun välineet Clas Ohlssonilta tai K-Raudasta tai Prismasta eli aikaa pitäisi varata vähintään puoli päivää. Onneksi muistin, mitä runoilija Paul Valèry kerran kirjoitti: löydä ennen kuin etsit.

Kaikki löytyi omasta maitokaupasta ja vielä sopuhintaan. Tuli törsätyksi muutama ylimääräinen mikrokuituliinakin; kameran objektiiveja on hyvä kuljettaa kassissa sellaisiin käärittynä. Ihmettelen ettei Apple ole jo ostanut firmaa. Sama liina on paras mahdollinen röh-röhnän puhdistamiseen erilaisten pädien pinnasta ja yleisemmin kosketusnäytöiltä. Siitä on kuulkaa aikaa, kun samanlaiseen tarkoituksen käytettiin vasikan nahasta muokattua säämiskää.

Olin aikaisemmin päivällä kallistellut laseja äitini kanssa. Apteekista kahdet rillit pokineen à 9 euroa. Äitikin muisti, mitä asessori Olli S. oli kerrankin laukaissut tilaisuuteen tullessaan:”Oottako te akat rumentuneet vai onko mun näköni parantunu?” Silmäkirurgini neuvoi ostamaan Tiimarin laseja niin että on joka huoneessa yhdet. Joiltakin menee puoli aikaa silmälasien etsimiseen. Itse en kuitenkaan voi noudattaa tuota neuvoa, kun silmäni ovat niin pahasti eri pari, plus kaksi ja miinus kuusi.

Pesutela salpaa hengitykseni kun ihailen kahlehtimattoman ihmishengen luovaa nerokkuutta. Kaksi kone-elinopin perusrakennetta on yhdistety, kolmikulmaisuus joka siis antaa mahdollisuuden pestä kolmella puhtaalla pinnalla ja siis suuriakin ruutuja, ja kapineen laakerointi teleskooppivarteen keskeltä, mikä puolestaan takaa sen, että pesintä ylhäältä alas tai päinvastaiseen suuntaan vedettäessä kulman muuttuessa lasiin koskettava pesupinta säilyy muuttumattomana.

Riehaannuin siinä määrin, että kokeilin työkaluja tiskipöydän ja astiakaappien välissä olevaan kirkkaaseen metallipintaan, johon tietenkin kertyy roiskeita käsin tiskaamisen yhteydessä, sen jälkeen jääkapin oveen ja lopulta myös omaan oveeni, jonka kahvan ympärille kertyvät likaiset sormenjäljet inhottavat välillä itseänikin. Toimii. Alas mattapintaiset maalit!

Mikrobiologia tietää, että pahimpia kosketustartunnan levittäjiä ovat kahvat ja vetimet. Siksi olenkin aina ihaillut sairaaloissa ovenkahvoja, jota voi avata kyynärpäällä. Ja ennen nykyisiä tunnistimia lääkäreillä oli lavuaareissa hanojen välissä sellainen pitkä metallinen viiksi, jolla sai käsin koskematta veden virtaamaan ja pois. Nerokasta.

Jo pidempään olen käyttänyt pinttyneen lian pesuun (lavuaarit ja muut posliinit) ruokasoodaa, jota löytyy maitokaupasta, kun jaksaa etsiä. Täysin myrkytöntä eli voi vaikka syödä. Erikoiskäyttö: minulla on piipun tuhkakuppina suljettava hillopurkki. Pesu: huuhtelu virtaavassa vedessä, soodaa, kansi kiinni ja hölskytetään. Tervat katoavat. Kahvinkeittimen kannu, samoin.