En arvosta mielipidettäsi

Nyt ymmärsin, että sana ”mielipide” ymmärretään monella tavalla. Joku kirjoitti kommentissa, että valtaeliitin suvaitsevaisuus loppuu, kun kommentoijan kaltainen esittää mielipiteen esimerkiksi rahan lapioimisesta Kreikkaan.

En arvosta toisten ihmisten mielipiteitä. (Tosin en pahemmin arvosta omianikaan.)

Pidän välttämättömänä vapautta ilmaista mielipiteitä, myös hyvin tyhmiä. Tämä ei ole mielipiteiden vaan mielipiteiden esittämisen vapauden eli sananvapauden arvostamista. Siinä on ero.

Vertaan tilannetta esimerkkiin. Vastapuolta on kuultava. Kun syyttäjä valittaa hovioikeuteen, tuomitulle on toimitettava kopio syyttäjän kirjelmästä ja ilmoitettava, että nyt hänellä on tilaisuus esittää mielipiteensä sen johdosta. Jos tuomittu käyttää tilaisuutta hyväkseen, hän voi kirjoittaa ”kiistävänsä kaiken” tai sitten esittää vastaperusteluja esimerkiksi todisteiden arvioimisesta.

Tässä esimerkissä sanan ”mielipide” merkitys on hiukan muuttunut. Vanhemmassa, vaikeammassa virkakielessä käytettiinkin sanaa ”lausuma” tai joskus ”lausunto”. Kysymyksessä on tosiasiaväite. Tavallisemmin mielipide on väite arvosta, jota ei voi suoraan mitata: ”Tämä mies on ruma.”

Tuo rahan lapioiminen Kreikkaan ei ole mielipide vaan tieto tai oikeastaan väite, jossa annetaan ymmärtää, että sen esittäjällä on tieto. Kuulisin mielelläni tuon tiedon hiukan tarkemmin. Jos rahan lapioiminen tarkoittaa valtion taloudessa suurehkoja ja suuria summia, en keksi, mitä hän tarkoittaisi. Itsessään EU:ssa rahaa ”laipioidaan” mutta maksut ovat suuria suuntaan ja toiseen.

Maksaako Suomi enemmän kuin hyötyy, se on kysymys, johon voi esittää mielipiteen. ”Liikaa” tarkoittaa liian paljon suhteessa johonkin muuhun. Valtiontaloudessa nämä kysymykset ovat poliittisia. Poliittinen toiminta tarkoittaa muun muassa kilpailevia mielipiteitä.

Haluan esittää myönteisen ja rakentavan mielipiteen. Maailma on täynnä asioita, joista käsitykset jakautuvat. Yksi rakastaa jotain ihmistä, toinen ei. Kysymyksessä ei ole mielipide eikä tieto. Jos puhutaan rakkaudesta esimerkiksi maaseutuun, ollaan edelleen tunteiden alueella, erittelevän järjen tavoittamattomissa.

Nykyisin eräät piirit ovat elvyttäneet entisen vasemmiston ajattelutapoja. Ministerinä on työmies…  Tarkoitus on kai vihjata, että kouluttamaton henkilö on parempi tai huonompi ministeriksi kuin koulutettu. Kokemustietoa on vain siitä, että korkein mahdollinen koulutus ei tee hyvää ministeriä.

Se on ranskalainen vasemmistoperinne, että henkisistä ja älyllisistä asioista kiinnostuneet leimataan typeryksiksi ja että esimerkiksi saksan kielen maisterin tutkinnon suorittajasta sanotaan, ettei hän tunne saksan kieliopin alkeitakaan. Todellinen tieto on työläisillä ja talonpojilla.

Tuo asenne on viimeksi kuluneen ja nyt alkaneet vuosisadan johtavia teemoja. Itä-Aasiassa on pantu moneen kertaan kaikki kirjoja lukeneet lapion varteen tai suoraan ammuttavaksi. Ainakin ilmiö kuvastaa Itä-Aasian verratonta kirjallista perinnettä.

Tuo ei ollut kärjistys. Nykyisin tuollaista oppimisen vihaa kohtaa joskus Yhdysvalloissa ja kuulemma aika ajoin Venäjällä. Jos olet filosofian tohtori, et osaa ajaa henkilöautoa. Tai on sitä Suomessa ollut aina. Aika kauan sitten kiistelin viemäröinnistä ja jätemaksuista ja sanoin, että kuule kun minä olen ollut kirjoittamassa tätä lakia asunto-osakeyhtiöstä, sen kuluvastuusta kunnallistekniikassa, ja ratkaisemassa sataa tuota koskevaa riita-asiaa, vastaus oli että ai täällä ruvetaan rehentelemään. Vastaaja soitti sitten palvelevaan puhelimeen ja siellä kuulemma sanottiin, että Kemppinen on vääräss.

The New York Review of Books eli NYRB on edelleen maailman arvostetuimpia kirjallisuuslehtiä, minulle etenkin siksi, että se käsittelee ja esittelee myös tietokirjoja.

Uudessa numerossa on Masha Gessenin kirjoitus ”The Finns Were Lucky!” Se on seikkaperäinen arvostelu Sofi Oksasen kirjasta ”When the Doves Disappeared” eli kun kyyhkyset katosivat. En odota näkeväni monta mainintaa arvostelusta. Se on Sofin kannalta niin hyvä ja Suomen kannalta niin paha. Pääteema on Oksasen kirjasarjasta otettu, miten Suomi katosi maailmasta ja onnistui pidättämään hengitystään 50 vuotta. Arvostelija rinnastaa Sofin perustellusti Hannah Arendtiin. Pitäisi kirjoittaa NYRB:in yleisön osastoon, että meillä vallitsee mielipide, jonka mukaan Oksasen kirjailijan maine on erehdys, koska hän ei itse asiassa ole hyvä kirjailija ja lisäksi kirjoittaa ikävistä asioista, joista pitäisi vaieta. ”One of the stars of European literary scene…”