Pösilö

Eilinen otsikko oli siis Adamsin Linnunradasta – todellisuudessa reippaasti vanhempi kasku superlaskijoista tai supertietokoneesta, joka selvitti muun ohella maailmankaikkeuden arvoituksen, salaisuuksien salaisuuden. Vastaus eli laskelman tulos oli ”neljäkymmentäkaksi”.

Väitin runsas vuosi sitten tässä blogissa, että otsikon ”pösilö” on pohjalainen murresana. Miten väärässä ihminen voi olla! Se on pohjois-pohjalainen ja lappilainen murresana.

Hiuksia nostattavia muistoja sisältävä T.I. Itkosen ”Lapinmatkani” (WSOY 1991) jäi huomiotta ja myynnittä, ainakin melkein. Kirjassa on eräässäkin kohdassa lueteltu haukkumasanat, joita alasuomalainen kyytimies lateli juhdalleen. Yksi niistä oli ”pösilö”. Pösilö on siis ihminen tai muu imettäväinen, joka vikuroi tai paskantaa aisalle. Isäni tapasi Kaunialassa luonnehtia tuolla nimityksellä erästäkin potilastoveria, jolla oli tapana kömpiä hänen eli siis isäni sänkyyn muina miehinä. Hänellä ei ollut oikein lukua eikä käsitystä huoneista eikä niiden haltijoista.

Itkonen on siis sama mies, jonka ”Suomen lappalaiset vuoteen 1945 I – II” on perusteos ja aivan suurenmoinen työn ja oppineisuuden osoitus. Itkonen syntyi 1891. Hänen isänsä siirtyi perheineen Inarin kirkkoherraksi juuri ennen vuosisadan vaihdetta. Koulunsa Itkonen kävi, usein osan matkasta kävellen, Oulussa. Hän oli jo kauan ennen sotia aivan ylivoimainen Lapin, kansantieteen ja saamen eri murteiden tuntija ja hän todella tunsi aiheensa sisältä ja ulkoa.  Hänen lapsistaan Terhosta tuli Suomen kielen professori ja Marjasta (Itkonen-Kaila) yksi maan parhaista suomentajista, erikoisalanaan latina. Veli oli akateemikko Erkki Itkonen.

Täytettyäni puoli vuotta sitten 70 siirsin itsekin itseni pösilön kirjoihin. En ole vielä eksynyt olohuoneessani, vaikka kerran piti läheltä. Arviointi on tietysti täysin epävarmaa, mutta mielestäni nyt tulee erilaisia ajatuksia ja perusteita kuin ennen. Ehkä se on tyypillinen korkean iän unikuva – viime yönä tapasin unessa erään tuttavani, joka kysyi kuulumisia, ja kerroin kuolleeni viime kuun 30 päivänä ja sanoin että hautajaisetkin on jo pidetty. Hän esitti osanottonsa, kauniisti ja silmiin katsoen.

Kiusaannuin hiukan, kun en ollut käsittänyt asiaa heti. Tietysti hänkin oli kuollut, vaikka en ollut kuullutkaan asiasta. Miten muuten hän olisi voinut nähdä minut? Asia on selvitetty uskottavasti. Tietoisuus ja sen myötä persoonallisuus eli se ilmiö, että olen mielestäni minä eli muuan ihminen, ja että osaan ratkaista solipsismin ongelman. Henkilön joka epäilee olemassaolonsa todellisuutta, tekee viisaasti jättämällä esimerkiksi sormensa oven väliin. Jos ovi on riittävän painava ja kiskaisu ripeä, kipu ei jätä sijaa kokemuksen todenperäisyyden epäilemiselle. Epäily unohtuu siitä huolimatta, että kipua ei ole olemassa; se on vain eräs keskushermoston viritystila. Tietoisuus on probabilistinen ilmiö, kuten etenkin Dennet on osoittanut, siis todennäköisyysjakautuma. – Itse olen kvanttipsykologian harras kannattaja ja odottelen aatetovereita tänne. En voi yhtyä sellaiseen väitteeseen, että ajatus on hiirihaukka. Ajatus on perhonen, joka syö hiirihaukan samanaikaisesti täällä ja Limingassa, mutta ihminen, joka ajattelee, varastaa Jumalalta. Energia ja informaatio ovat kaksi eri tapaa esittää sama asia, eikä se ole minun syyni, ettei Planckin vakiota vastaavaa suuretta ole löydetty selvittämään näkyvän ja näkymättömän energian (dark energy) suhdetta eli selittämään maailmankaikkeuden kiihtyvää lajentumista.

Ikä tuo mukanaan hyödyllisiä kykyjä. Telepatia on vanhastaan niin tuttua. Telefonia ei ole mieliharrastuksiani, vaikka on minulla puhelin. Telekinesis on juuri nyt harjoitteilla. Olin jotenkin unohtanut linja-autoaseman tietämissä Sähkötalossa olevan Filmihullu-kaupan, jossa myydään kalliitta DVD-levyjä, sellaisia kuin Ozun filmejä. Koska pidän konekivääreistä, olin jäänyt muistelemaan, onko Tarantinon ”Django”-elokuvassa sellaista. Onneksi oli aamu ja myymälä oli vielä suljettuna, joten en päässyt laittautumaan alttiiksi houkutukselle. Tuokin Tarantinon filmi sisältää niitä asioita, joita elokuvalta odotan, eli taidetta ja väkivaltaa, jotka nekin ovat saman asian kaksi eri puolta.

Kotiin palattuani sain telepaattisen viestin, menin toiseen huoneeseen ja unennäkijän varmuudella ojensin käteni ja otin hyllystä juuri sen DVD:n. En voi väittää tietäneeni, että minulla on se jo. Olin päinvastoin yllättynyt.

Tapaus on sukua kirjahyllyjen ja laatikkojen järjestelemiselle. Niissä on samoja kirjoja, jotka olen listannut sopivan hetken tullen ostettaviksi. Osan niistä olen jopa lukenut.

Tähän blogiin tulee kustantajani linkki. Pena sanoi, että koska niin ei pitäisi missään nimessä tapahtua, tekstit ja kommentit voivat kuitenkin häipyä verkosta taivaan tuuliin. Niinpä teen tätäkin kirjoittaessani varmuuskopiota käsin tavalla, joka on osoittautunut sekä varmaksi että erittäin työlääksi. Suoraan Acrobatissa (create file from web) avatusta blogistani klikkaan vasemmalla sanoja ”vanhempi viesti” ja ”append to file”. Ennen kuin viikonloppu on ohi, minulla on aivan kaikki tämän blogin aineisto koneessa, verkkolevyllä ja kahdella ulkoisella kovalevyllä. Joku ehti kysyäkin, mitä minä juoksen rautakaupassa ostelemassa, ja vastasin että ulkoisia kovalevyjä. Ellen tee käsityötä itse, tämä aineisto ei ole todellisuudessa oikein käytettävissä kirjoina eikä Kansalliskirjaston kokoelmassa. Klikkaillessa silmäilen juttujani. Kuin kaikuja toisesta todellisuudesta. Pösilö mikä pösilö. Ja kuva Wikipediasta.