Neljäkymmentäkaksi

Anthony Atkinson on työskennellyt puoli vuosisataa taloustieteilijänä, toisin kuin Piketty. Jälkimmäinen kirjoittaa edellisestä NYRB:issä ja on samaa mieltä. Kirjoitan tässä molemmista ja olen samaa mieltä, yhdellä lisäyksellä, koska en ole taloustieteilijä.

Selvästi eri asioita ovat suomessa hallituksen linja, edellisen hallituksen linja ja ”Wahlroosin” linja. Hallituksen linja on sarja toimia valtion kulujen vähentämiseksi, jotta velkaantumista voitaisiin hidastaa. Edellinen hallitus ehkä pyrki samaan, mutta jäi myös ilmoittamistaan päämääristä, rakennemuutoksista. Wahlroos saa syystä tai syyttä nimiinsä ”markkinafundalismin”, joka ei käsittääkseni poikkea ratkaisevasti Thatcherin ja Reaganin nimissä muistetusta toimintamallista, jossa esimerkiksi harrastettiin regressiivisiä veroja (mitä rikkaampi, sitä vähemmän maksat) ja julkisen sektorin supistamista markkinoiden kustannuksella.

Kysymykseni on, kuinka paljon eriarvoisuus maksaa. Näiden 20 vuoden aikana eriarvoisuus on pahentunut. Asia mainitaan tavallisesti moraalisin perustein: se on väärin. Mutta mitä se maksaa?

Kaikkien laskelmien mukaan lapset tulevat kalliiksi. Tällä viikolla on esitetty erilaisia arvioita siitä, miten kalliiksi. Lasten päivähoito ja vanhempien työssä käyminen ovat samalla akselilla. Päivähoidon lisääminen merkitsee laskennallisesti palkanlisää vanhemmille. Joissakin tapauksissa progressio syö sen.

Vanhukset tulevat hekin kalliiksi. Heille maksetaan eläkettä ja vaikka heidän kulutuksensa laskee, he alkavat aiheuttaa hoitokustannuksia. Ne voivat nousta korkealle tai hyvin korkealle.

Lapsiasiassa ”luonto” on maksajan puolella. Väestön kasvu edellyttää enempää kuin 2,1 lasta perhettä kohti. Kaksi korvaa vanhemmat, yksi kymmenesosa kuolleisuuden ja se, mikä ylittää tämän, on väestönlisäystä.

Vanhusasiassa luonto on kunnon kansalaisia vastaan. Olisi toivottavaa, että ihmiset kuolisivat samalla kun lakkaavat ansaitsemasta ja kuluttamasta, eli viimeistään 67-vuotiaina. 60 vuotta ei ole sekään huono ajatus.

Työttömyys oli 1980-luvulla määrä selvittää omia aikojaan. Kun varakkaimmat saivat verohelpotuksia ja siten lisää rahaa käytettäväksi ja sijoitettavaksi, tämän ylimäärän piti tihkua työpaikoiksi, luultavasti etenkin palvelualoille. Kävi toisin. Elinkeinorakenteen jatkuvassa muutoksissa syntyi uutta työttömyyttä ja etenkin uusi työtön luokka. Työttömyyden vaikutusten puskurointi on kallista.

Kaikki edellä oleva oli tosiasioita, jotka eivät ole totta. Aikoinaan vain Yhdysvalloissa keskusteltiin aiheesta ”public – private interface”. Katsoin koneeltani, että olen pitänyt siellä aiheesta esityksiä ja luentoja vuodesta 1997. Muistelen että ne olivat jokseenkin hapuilevia ja sävykin oli liian sivistynyt.

Miten suuri osa kiistakysymyksistä kimmahtelee nyt tuosta yksityisen ja julkisen rajamuurista! Yksityistä on muu, julkista verovaroin eli pakolla koottuja varoja käyttävä puoli. Ympäri läntistä maailmaa väitellään jatkuvasti eri palvelujen yksityistämistä. Selvästikään ei ole mahdollista laskea, kumpi on kulloinkin parempi vaihtoehto, yksityinen vai julkinen.

Tässä onkin se ongelma. Kyllä tulokset ovat tietynlaisia, kun julkista puolta lasketaan yritystoiminnan menetelmin ja päinvastoin. Julkisen puolen perinne ja ”legitimiteetin” peruste on eräiden eettisten iskulauseiden toisteleminen. Liikeyritykset eivät ole erikoisen kiinnostuneita ihmisoikeuksista. Valtion on syytä olla, tai siis väittää olevansa.

Alussa mainittu Atkinson ei ole kuulunut taloustieteen hurjastelijoihin. Nyt hän kuitenkin ehdottaa progressiivista varallisuus- ja kiinteistöveroa ja esimerkiksi virallista perintöä kaikille aikuistuville, viittä tai kymmentä tuhatta puntaa jokaiselle, tarpeeseen katsomatta. Hän esittää laskelmia, joiden jälkeen noita ajatuksia ei voi syrjäyttää ainakaan haihatteluna. Joka sanoo, että tuollainen ei ole realismia, tarkoittaa että ajatus ei ole esimerkiksi teknisesti toteutettavissa, tai että sanoja on eri mieltä asiasta. Ajatus että jokin on poliittisesti mahdotonta, on poliittinen. Ihmiset ovat nopeita suuttumaan ja kovia kestämään.

Miksi eversti Karjula vaaransi henkensä karjuessaan konekiväärien jättämisestä ja huutaessaan haavoittuneiden kantamisesta, ettei armeija ole mikään hyväntekeväisyyslaitos? Kukaan ei taistele kunnolla ilman ehkä järjenvastaista toivoa, että saisi haavoittuneena edes hiukan apua. Tämän säännön unohtaminen oli Stalinin suuri erehdys, joka maksoi paljon.

Rikkaat hyötyvät (rahallisesti), jos köyhät voivat paremmin. Tätä väitettä ei näy voivan todistaa oikeaksi. Väitän että asia on niin. Väitän että suomalainen politiikka toimii osittain ja ajoittain tuon ajatuksen turvin.