Yleinen vitutuspäivä

Vappuna panin merkille, ettei kukaan ollut muistanut toimia, vaikka oikein almanakassa lukee, että oli yleinen liputuspäivä. Kotiin tullessa kävi ilmi, että asia oli korjautunut. Siten ongelmat usein järjestyvät, omia aikojaan. Samaa keinoa olen käyttänyt äkilliseen liikunnan tarpeeseen. Kun laskeutuu varovasti selälleen ja panee silmät kiinni, se menee ohi.

Joskus käy myös ilmi, että joku kirkassilmäinen henkilö haluaa sada aikaan jotain, jotakin kouriintuntuvaa, kukaties merkittävää. Tällaiselle ihmiselle sanon: jos vaikka pesisit nuo housusi ja joisit sitten sen pesuveden. Joskus on mieluisaa ajatella, miten joku toinen yrittää korjata rypistynyttä itsetuntoaan silitysraudalla ja kostealla liinalla. Ei siinä mitään. Se voi onnistuakin. Sileä itsetunto on kuin tahraton omatunto, harvinaislaatuisen tyhmyyden merkki.

Almanakka on vanhanaikainen. Uusia tekijöitä ei ole noussut, vaikka työ olisi sinänsä mieluisaa. Etenkin nyrkkeilypiireissä tunnetaan sanonta, että joku on selällään kuin allakantekijä. Kuvittelisin että sanonta on peräisin oikeasta oivalluksesta, että tuohon toimeen antautunut joutuu tarkkailemaan tähtitaivaan liikkeitä. Vasta viime vuosina kehitettiin tämä suurenmoinen i-appsi, Star Walk ja käyttökelpoinen Star Chart. Sellaisen aplikaation omistaja voi huoleti sanoa toiselle: minä näytän sinulle taivaan merkit.

Nykysuomalaisten tarpeita vastaisi siis erinomaisesti sopivaan vuodenaikaan eli loka-marraskuulle sijoitettava Yleinen vitutuspäivä, jolloin saisi myös liputtaa.

Jätän ehdotukseni asiasta täten asianomaisten tahojen harkittavaksi ja luotan, että tästä kirjoituksesta menee kappale tai joka tapauksessa jäljennös valtioneuvostolle, sellaisia toimenpiteitä varten, joihin asia kenties antaa aihetta.

Olisi yksi päivä vuodessa, jolloin ei tarvitsisi kysyä, mitä kuuluu, eikä valehdella, että kiitos hyvää. Että olisi virallisesti lupa luimistella, murjottaa ja äsähdellä. Kaikilla sellainen ei tietysti olisi tarpeen, kuten ei ole liioin helatorstai eikä helluntai.

Ei sellaisia reippaita ihmisiä enää paljon ole kuin se entinen suutarin vaimo, joka lähti tansseihin, vaikka mies makasi kamarin sivustavedettävässä viimeisillään, ja kun räätäli kysyi kesken kiperän polkan, että kuinka se suutari, kuinka se suutari, kuinka se suutari jak-se-lee, vastasi että kiitos kysymästä, kiitos kysymästä – hän on kuol-le-maisillaan.

Kerran meinasi tulla kiire, kun kysyin tuon ”mitä kuuluu” väärältä ihmiseltä, joka pysähtyi kysymyksestäni kuin seinään, mulkaisi ja vastasi römeällä äänellä: vituttaa, ja minä siihen hädissäni, että ”hyvää jatkoa”. Armeijassa ja työmailla tuota kuulemani ensimmäistä vastausta oli tapana jatkaa runollisesti, esimerkiksi vertauksella ”kuin pientä punaista oravaa”, ja jatkaa tätä esimerkiksi ”kun on käpyjä mutta ei ole hampaita”.

Sitten se ihmistyyppi, jolla on voittamaton tarve esitellä ihmisille joka maitokaupassa vaelluksensa varrella kokemiaan vääryyksiä ja elämän yleistä epäoikeudenmukaisuutta, ottaa kiinni vastaamalla ”mitäs meikäläiselle nyt kuuluisi”. Tuota vastaamisen tapaa voi vain kiittää. On rehellistä tunnustaa väriä heti, niin puhuttelija ehtii ajoissa pinkaista pakoon. Aina on kohteliasta livauttaa selitys äkilliseen poistumiseensa, esimerkiksi:” Unohdin päästää kissan kuselle.”

Tietääkseni otsikon aiheesta ei ole julkaistu tutkimusta, niin uskomatonta kuin se onkin. Kysymyshän ei ole mielensä pahoittamisesta, harmittamisesta, kiukuttamisesta eikä etenkään suututtamisesta. Puhe on ilmiöstä, joka luultavasti liittyy maallistumiseen ja teollisen yhteiskunnan syntyyn ja liitetään usein Charles Baudelairen nimeen, inhonsekaisesta ikävästä. Jean-Paul Sartre, joka oli kova kähveltämään sointuisia ajatuksia, julkaisi asiasta ihan romaanin ”Inho”. Roquentin istuu puiston penkillä ja vihaa siinä risteileviä puun juuria. Helposti ymmärrettävän otsikkomme sanan korvaa Sartren tapauksessa hakuteoksissa ”un profond degoût”, joka siis tarkoittaa juuri samaa. Eksistentialismin filosofiassa ja sen lähellä esiintyvät termit ”l’ennui et la nausée”, saksaksi ”Langweil und Ekel”.

Syytkin ovat selvät, pers’ auki ja tyhmä työ sekä huomattavan tummat tulevaisuuden näkyvät.

Sartren kirja toimii automaattisesti. Se on sen verran hyvä, että lukija joutuu päähenkilön tunnetilan valtaan, ja huomattuaan mitä on tapahtunut, lukija kokee saman tunteen uudestaan, kaksinkertaisena. Mainoslause: onko mukava olo? Lukekaapa ”Inho” niin kyllä tuollaiset turhat tunteet karisevat.

Maailma on selvästi suunniteltu 12 – 14 –vuotiaille. Niinpä yleisen vitutuksen suuret kuvaajat, kuten meillä Haanpää ja maailmalla Proust (ja Musil) ovatkin keskeistä puberteettikirjallisuutta. Kuka ei, käsi sydämelle, haluaisi pitää kiinni henkisestä keskenkasvuisuudestaan?

Ehdottamani merkittävä uudistus voisi olla varmemmaksi vakuudeksi liikkuva juhlapyhä, ja vielä keskelle viikkoa. Sitähän tässä enää kaivattaisiin, eikä niin?