Rauhoitusaika

Muuan tämän blogin kommentoija, joka vetäytyi vuosia sitten asiasta ilmoitettuaan yksityisyyteen, esitti ajatelman, jonka mukaan maastossa harhailevan maalaisliittolaisen (keskustapuolueen jäsenen tai kannattajan), saa hävittää.

Supi on riistaeläin ja lain (VnA 170/2011) mukaan pentujen seuraama naaras on rauhoitettu toukokuusta elokuun alkuun. Määräystä maalaisliittolaisesta en ole nyt löytänyt lainsäädännöstä. Ei kai sitä ole kumottu? Julkaisin aikoinani jopa kommentaari metsästyslaista, mutta siitä on aikaa. Sekä tuomarina että lain selittäjänä olin esimerkillinen. En tiennyt itse asiasta yhtään mitään. En ole suunnannut asetta eläintä enkä ihmistä kohti, eikä sellainen kuulu edelleenkään suunnitelmiini.

Perussuomalaiset ja etenkin Soini arvioitiin joko vaarallisiksi raivohulluiksi tai sitten pelleporukaksi, jota voisi näyttää rahasta tivolissa.

Kokoomus on muuttunut niin paljon, että vain hyvin pieni osa lukijoistani edes muistaa sellaisia tosiporvareita kuin Raimo Ilaskivi tai Tuure Junnila tai Matti Virkkunen. Heistä oikealla omana puolueena toimi mm. George C. Ehrnrooth.

Puolueiden julkiskuvan muuttuminen näyttää kytkeytyvän hyvin kiinteästi Neuvostoliiton vaiheeseen. Sieltä supikoirakin on peräisin, Itä-Aasiasta. Eläintä siirrettiin Eurooppaan tiettävästi vuoteen 1956 asti, ja hyvin onnistui. Ensimmäinen havainto Suomesta on talvisodan vuodelta.

Joka on kuullut supikoiran ääntelyä yössä, luulee pahimpien pelkojensa toteutuneen ja nipistelee reittään kokeillakseen, olisiko kuitenkin vielä hengissä. Näyte löytyy verkosta. Eikö olekin outo?

Se on mielenkiintoinen historianfilosofinen kysymys, olivatko esimerkiksi edellä mainitut tosiporvarit oikeassa ja etenkin oikeammassa kuin Kekkonen.

Oma käsitykseni on, että Suomi oli 1944-1992 paljon neuvostovihamielisempi maa kuin oikeastaan kukaan tunnustaa. Tuo käytännössä viileänä asiallisuutena näyttäytynyt pohja tuntui koostuvan juuri kokoomuspuolueesta. Maalaisliitto-keskustapuolue sen sijaan harjoitti ystävyyttä yli rajojen.

Hallitusnäytelmä hämmästyttää minua ja yritän kirjoittamalla houkutella kommentteja, mielellään sekä suuntaan että toiseen. Sipilän kaltaisia sensaatiomiehiä on maassa ollut ennenkin. Iiro Viinanen oli yrittäjä ja rivikansanedustaja ennen kuin päätyi erittäin vaikeaan paikkaan. Se oli sellaista aikaa, jolloin kokoomuksen puoluejohto taisi olla hiukan pehmoista porukkaa. Enkä yritä olla Viinasen toiminnasta mitään mieltä. Sanon vain että sauma oli erittäin vaikea ja että Viinanen sivuutti yhtä ja toista poliittisessa kulttuurissa itsestään selvänä pidettyä.

Nyt siis Stubb, joka aivan selvästi yritti antaa puolueelleen uudet kasvot, on selkeästi palannut puolueensa vanhojen kasvojen kantajaksi, ja Timo Soini on vakiintuneen kielikuvan mukaan luonut nahkansa. Hän on puheiltaan ja näemmä myös toimiltaan aivan erilainen ihminen kuin puoli vuotta sitten. Politiikan penkkiurheilija pohtii, kumpi on oikea Soini vai onko sellaista ollenkaan.

Mutta todella erikoista on entisen hallituksen eli nykyisen opposition kuva. Vihreät on pitänyt yllä ajatusta itsestään fiksujen ihmisten puolueena, joka ajaa hyviä aseita, mutta nyt yllättäen vihreät, vasemmistoliitto, kristilliset ja demarit tuntuvatkin toisen luokan porukalta, joka vain puhuu sanoja ja toistelee epäluuloa herättäviä väitteitä vähäväkisten sortamisesta.

Demareitten kohtalo on hyvin tunnettu. Myös Rinne tuntuu epäonnistuneen kaikessa, mihin on tarttunut. Ay-liikkeen puolelta välittyy hämmennystä ja voimattomuuden tunnetta, koska hallituksen rousseaulainen yhteiskuntasopimus on tietysti raakaa peliä: suostutte huonontamaan asemaanne tai me huononnamme sitä väkisin. Edes yleislakkoa ei voi ajatella, koska vastapuolella ei olekaan palkanmaksaja vaan verottaja eli eduskunnan enemmistö.

En haluaisi olla rehellinen. Jos kuitenkin tinkisin periaatteestani, niin olen näkevinäni kovan kulttuurinmuutoksen. Viime viikkojen Sipilään liittyvät teot ja toimintatavat ovat nimittäin erittäin tuttuja – eivät tosin medialle. Saneeraajia on käytetty jo nuoruudessani. Muistan hyvin liikepankkien kommandomiehet, jotka ajoivat makuuvaunulla maakuntaan, panivat omistajasuvun koipussiin ja muuttivat käytännössä kaiken. Tuo käytäntö siirtyi julkiseksi, kun annettiin laki yritysjärjestelystä, joka on pikku-konkurssi. Eniten tämä muistuttaa akvisitioita, menettelyä liikeyritystä ostettaessa tai myytäessä, ja tarkoitan erittäin suuria yrityksiä. Niin sanottu ”governance” on liikejuristeille tuttu asia. Joukolla kaivetaan esiin kaikki tietämisen arvoinen kohteen vastuista ja osa porukkaa valmistaa aikataulutetun toimintasuunnitelman.

Jotain tällaista totetutettiin erittäin hyvän juristijoukon turmin, kun Eka eli ”punapääoma” romahti, ja jotain samanlaista on kirjattu KOP:n historiaan, siihen jossa kerrotaan, miten puolen valtakunnan kokoinen liikepankki panee pillit pussiin, ja kertoo myös, millaisia olivat pillit ja kuinka suuria pussit.

Hämmästyttävää on se, että yrityssaneerauksen kohteena on Oyj Suomi ja että toimintaa johdetaan taitavasti.

Eduskuntatalokin on suljettu remontin vuoksi. Voisiko parempaa symbolia olla?