Lapselliset professorit

Turhamaisuus ja ahneus ovat keskeisiä syitä tieteen harjoittamiseen. Tilanne on sama oppialoilla, joiden tieteellisyydestä voi perustellusti väitellä. Valitettavasti artikkelin arvoa ei määrää sen sisältö, vaan kirjoittajan virka tai oppiarvo.

Tietokannasta näkee minuutissa, että juridiikassa eräät maan parhaat asiantuntijat eivät ole julkaisseet koskaan mitään. Ainakin korkeimmassa oikeudessa on onneksi sellainen käyttäytymistapa, että artikkeleita ei kirjoitella. Tuo tapa on erittäin hyvä. Julkaisemalla kirjoittaja käyttäisi lainattua arvovaltaa. On se myös sääli. Hyvin kauan sitten neuvoin joskus tieteen harjoittajille lähteen. ”Korkeimman oikeuden uudet ratkaisut välillistä edustusta koskevissa grynderijutuissa eivät ole peräisin Vinding Krusen isosta kirjasta, vaan Ussingin.” Tuo oli helppo sanoa, koska olin lukenut muistiot ja laput. Kysymys oli todella raflaava – saadaanko rakennusurakoitsija vastuuseen rakennusvirheistä tilanteessa, jossa tuo urakoitusijan nimeä ei ole ainoassakaan sopimuspaperissa, vaikka hän on organisoinut koko hankkeen. Peruste, jonka yksi nimitys on ”samaistaminen”, kehiteltiin Tanskan oikeustieteellisessä kirjallisuudessa, jossa toisaalta oli tuomioistuinten hylkäämiäkin linjauksia.

Hurjimmillaan jonkun tiedemiehen kehittämä rakennelma siirtyy uuteen lakiin. Näin kävi useassa yhteydessä, kun 1951 säädettiin jakolaki ja uudelleen maakaaren säätämisen yhteydessä. Asia oli iso – kiinteistön osan ostajan ja myyjän oikeussuoja erilaisissa häiriötilanteissa. Yleistäen: onko ostajan asema sama, kun hän ostaa mökkitontin kuolinpesältä, kuin yksityiseltä myyjältä ostavan.

Esimerkit ovat varmuuden vuoksi menneisyydestä. En viitsi kertoa vielä ajankohtaisia esimerkkejä tilanteista, joissa joku on menettänyt omaisuutensa, kun hänen lakimiehensä ei ole ollut selvillä uudesta oikeuskäytännöstä. Aika hurjia tilanteita ilmeni esimerkiksi, kun ulosotto- ja konkurssilainsäädäntö uudistettiin. Joku oli myynyt talonsa ja loistoautonsa alaikäiselle lapselleen konkurssin uhatessa tietämättömänä siitä, että takaisinsaantiperusteet olivat nyt toiset. Toisin sanoen valekaupat eivät enää tehonneetkaan.

Jos uusi tulkinta löytyy uuden lain tekstin kirjoittamiseen osallistuneen tutkijan julkaisemasta kirjasta, on täysin varmaa, että jokaisessa tuomioistuimessa jokainen tuomari suhtautuu asiaan hyvin vakavasti. Tämä ei tarkoita, että tutkija ratkaisisi epäselvän kysymyksen. Jos ratkaisumalli on julkaistu näin, se vaikuttaa tuomioistuimen harkintaan. Joissakin tapauksissa asiaa käsitellään jopa tuomioistuimen ratkaisun perusteluissa.

Tuo on erityisesti totta patenttiasioissa. Eräässäkin suuria taloudellisia arvoja koskeneessa ratkaisussa kirjoitettiin perusteluihin suomalaisesta, norjalaisesta ja englantilaisesta tulkinnasta, joita eriteltiin puolesta ja vastaan.

Sivullinen eli tavallinen kansalainen tai toimittaja ei yleensä lainkaan tiedä, että juristi-tutkijoiden tulkintojen merkityksellä on suuret erot. Esimerkiksi valtiosääntöoikeudessa professori ”pääsee” vähän väliä television, radion ja lehtien haastattelemaksi. Jotkut pitävät julkisuudesta. Joillakin alueilla asiantuntijat jäävät yleisölle ja medialle tuntemattomiksi. Esimerkistä käynee prosessioikeus.

Seurauksena on joskus asenteita, joiden taustaa ei siis tiedetä. Minulla on edelleen mielessäni tuomariajoiltani professoreiden paremmuusjärjestys. Tiedän että lista on edelleen käytössä, koska jotkut tutkijat ovat halukkaita sopeuttamaan tulkintansa asiantuntijalausunnon maksajaa miellyttäväksi ja toiset taas torjuvat sellaisen. Valitettavasti tuomioistuin ei yleensä tiedä, onko joku professori kieltäytynyt antamasta lausuntoa. On jopa tavallista, että tutkija palauttaa paperit ja sanoo, ettei anna lausuntoa: ”Olen eri mieltä kuin te.”

Julkisuudessa on keskusteltu välimiesoikeuksista. Lainopilliset aisantuntijalausunnot ovat suurempi ongelma. Minulla on menneiltä vuosilta kokoelma lausuntoja, joissa on esimerkiksi 49 liuskaa roskaa (asian selostusta pöytäkirjasta poimituin sanoin) ja yhdellä liuskalla virheellinen johtopäätös. Ja laskun mukaan tuon lausunnon hinta oli kaksikymmentä tuhatta euroa.

Tunnen tarvetta mainita tässä, että parhaan tietoni mukaan tuttavani ja ikätoverini professori Aurejärvi on ajanut vuosien kuluessa ne suunnattoman työläät tupakkajutut laskuttamatta penniäkään eli ”pro bono”. Lukemani kirjelmät ovat olleet pätevää työtä, vaikka noissa tapauksissa juttu on hävitty.

Tutkija ei missään tapauksessa saisi vähätellä toista tutkijaa siksi että on itse eri mieltä tulkinnoista. Valitettavasti todellisuus ei ole tällainen. Myös juridiikassa esiintyy tilanteita, joissa joku nuori ja röyhkeä henkilö kaataa arvovaltaisen asiantuntijan ajatusrakennelman. Tottakai sellainen käy luonnolle, mutta suu on pidettävä kiinni.

Jos joku haluaisi kysyä Kemppisen lausunnoista, vastaus on tämä: tärkeimpiä lausuntoja ei viedä tuomioistuimeen koska niillä torjutaan ehkä hyvin vahingollinen oikeusjuttu kertomalla, millaisia järjestelyjä ei saa käyttää. Eivätkä kaikki asiantuntijalausunnot eivät ole sen henkilön kirjoittamia, joka on ne allekirjoittanut.