Asianajaja

Kun kerran käskettiin, yritän kertoa, miksi asianajaja saa rikosasiassa sotkea ja valehdella ja estää oikeutta toteutumasta.

Johdantona vahvistan eilen patenttioikeudenkäynnistä kirjoitetun kommenteissa esitetyn. Eräissä menettelyn muodoissa tuomioistuimessa on asiantuntijajäseniä, jotka joko kuuluvat tuomareihin tai vain esittävät lausunnon, joka ei päästä eikä sido tuomioistuinta. Ongelma on asian laajuus. Patenttijutuissa vahingonkorvaus on joskus pääasia. Tekijänoikeudessa väitän, että korvauksen ja hyvityksen suuruus on se kysymys, jossa tuomioistuimet ovat viime vuosina erehtyneet pahimmin määräämällä mielettömiä summia.

Myös murha-asiassa korvaus voi olla vaikea kysymys. Useissa tilanteissa sen maksaa valtio, ellei tuomittu kykene. Toinen tyypillinen ja tavallinen liitännäiskysymys on osallisuus. Oliko avunantajia kuvassa. Ketä muita Helsingin poliisista tuomitaan…?

Paikkakunnan Teboililla tiettävästi ollaan lujasti sillä kannalla, että rikosasiassa syytetyn asianajaja on turha ja kallis kuluerä. Minkä ihmeen takia joku pääsee vielä valtion varoin viivyttämään aivan selvässä asiassa?

Yleisiä tuomioistuimia tarvitaan etenkin rikosasioihin, jotta kansan terve oikeustaju ei missään tapauksessa pääsisi toteutumaan.

Jos tavalliset, kunnolliset, suhteellisen selvät ja aikuiset ihmiset saisivat päättää, kuolemanrangaistus palautettaisiin välittömästi ja kohta olisivat valaisinpylväät kirjavanaan hirtettyjä. Nykyisissä vähissäkin kyselyissä ja keskusteluissa yleisön terveesti ajatteleva osa ajaa selkeästi jyrkempää linjaa kuin tuomarit.

Teboilin lisäksi Shellillä ja ABC:llä ajatellaan, että jos nyt joku mätänee linnassa vahingossa, vahinko ei ole suuri. Nuorempana jouduin joskus tuollaisiin keskusteluihin. Niitä kävi ennen myös hovioikeuden kahvilajaosto, jonka äänitorvi oli isokokoinen mutta pahantapainen. Ehdotin joskus, että säästötalkoiden hengessä liikkuvan poliisin konstaapeleille annettaisiin oikeus lopettaa rattijuoppoudesta epäilty niskalaukauksella tienpenkalle ja viedä auto valtiolla – tai ottaa se itselleen palkinnoksi urhoollisuudesta kentällä ja pistoolin puhdistamisen vaivoista.

Tämä repliikkini oli verhottu viittaus etenkin Neuvostoliitossa suosittuun NKVD:n eli salaisen poliisin ja sen luottamusta nauttivat syyttäjän (prokuraattori) valtaan ja myös Putinin lämpimästi muistelemien entisten aikojen menettelytapoihin.

Vastaus on pohjaltaan: ajankohta. Entinen Saksa, Neuvostoliitto ja Kiina päättävät etukäteen, kuka on ”kansanvihollinen”, huligaani tai jotain muuta sellaista. Tiedossa ei ole, olisiko karskista toiminnasta ollut noille valtioille hyötyä. Itse kuvittelen, että kansanvihollinenkin olisi sorvin ääressä paljon hyödyllisempi kuin teloituskomennuskunnan edessä. Päätelmäni perustuvat vain laskelmiini vuoden 1918 teloitettuihin ja näännytettyihin. Laskeminen on vaikeaa, koska monin paikoin isännät päättelivät vastauksen itse mielessään ja hakivat sosialisti-renkinsä vankileiriltä viimeistään heinäntekoon.

Iltapäivälehti-murhajutussa lopputulos voi olla, että puolustusasianajaja sumutti ja viivytti suotta. Tuosta on helppo yleistää. Keskiverto lehdenlukija tuntee noin kolme tai viisi henkirikosjuttua. Keskiverto tuomari tuntee niitä kokemuksestaan kolme- tai viisisataa. Itse olen laskenut, kuinka monessa henkirikosasiassa olen ollut mukana. Niitä on yli neljäsataa, eikä määrä ole harhaanjohtava, koska jo korkeimman oikeuden esittelijänä myös selvältä vaikuttavat henkirikosjutut oli tutkittava tarkkaan niin että ” ratkaisun ei muutoksenhakulupaa” takana oli usean juristin aika iso työ.

Viivytys- ja kieroilutilanteissa, joita siis esiintyy, asian ikävät puolet ovat selvillä samalla hetkellä, kun juttu ratkaistaan. Kokeneen syyttäjän ja tuomarin näppituntuma ei valitettavasti ole riittävän usein oikea. Asia on käsiteltävä koko laajuudessaan. Vielä tuloksen varmistumisen jälkeen on joskus ongelmallisia asioita, kuten rangaistuksen kesto tai kokonaisrangaistus.

Syytetyn puolustaja ei lain mukaan saa valehdella eli väittää todeksi sellaista, mitä ei ole tapahtunut. Lain mukaan hän saa vaieta ja hänellä ei ole mitään velvollisuutta avustaa syyttäjää totuuden esille saamisessa. Toisin sanoen hän saa kiistää syytteen ja huomautella syyttäjän väitteistä. Miksi? Ja miksi asianajaja ei voisi olla samanlainen virkamies kuin syyttäjä?

Vastaus on yllättäen sananvapauden haarake. Olemme valinneet järjestelmän, jossa lakia saa rikkoa ja on lupa olla eri mieltä. Vähemmistöön saa kuulua ja kehitystä saa jarruttaa. Saa olla ruma ja pelkuri. Jos lain rikkominen olisi selvästi kiellettyä, seuraamus olisi yhdentekevä. Linnaan vain ja avain jokeen! Lain rikkomisesta on nyt etukäteen määrätty seuraamukset, jotka ovat usein ikäviä ja raskaita. Tapasääntöjen rikkomisesta on ikäviä seurauksia, mutta niitä ei ole määrätty missään. Rikosasioiden järjestelmä on kohdittain huono ja kallis. Se on hinta, jota ei ole järkevää olla maksamatta.