Johtajat

Poliitikoista Stubb ja Rinne pitäisi kiireesti erottaa puheenjohtajan tehtävistä ja Arhinmäki ja Räsänen perässä. Se ei ole huono tapa, että tulos on ulos. Joissakin maissa vaalit hävinneen puolueen puheenjohtaja jättää itse, kuten sanonta on, paikkansa käytettäväksi.

Tämä ei tarkoita, että Stubb ei päätyisi ministeriksi. Se on toisenlainen tehtävä. Omat kokemukseni ovat toiselta puolelta – virkamiehet tapasivat kertoa kaljalla, miten ministerillä oli taas pyyhitty lattiaa. Useimmat ministerit eivät käsittäneet, että mitä enemmän touhuaa ja pitää meteliä, sitä vähemmän saa aikaan. Huuto ja toiminta ovat niin eri asioita. Virkamies pitää ministeristä, joka on kuin veturi ratapihalla, kiljuu ja kirsku, edestakaisin. Silloin tietää, missä asianomainen on, ja osaa kiertää toista kautta.

Huomautuksiani johtamisesta ei kannata uskoa. Toistan tässä blogissa usein, että minulla on työkokemusta, jota en häpeä, mutta johtaminen ei siihen kuulu. En ole koskaan johtanut ketään. Lakeuden Haukoissa yritin johtaa Kärppävartioita, mutta ei siitä ihmeempää tullut. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Opiskelijoita ja opinnäytteiden tekijöitä ei ”johdeta”.

Julkisessa elämässä usein mainittu esimerkki mahdottoman huonosta johtajasta, joka on suurenmoinen apumies, on Olli-Pekka Heinonen. Hän kai tietää sen itsekin. Nykytilannetta en osaa arvioida, mutta ministerin avustajana eli itse asiassa esittelijänä hän kuuluu olleen erittäin hyvä. Riitta Uosukainen sanoi. Elinkeinoelämän puolella sanottiin, että ministerinä ja johtajana Kalevi Hemilä  oli tolkuttoman hyvä.

Myös tuomioistuimissa on esittelijöitä, joita ei saisi koskaan ylentää itsenäisiksi tuomareiksi. Liioitellen ja kaunistellen voisi sanoa että erittäin hyvä valmentaja on eri eläin kuin erittäin hyvä urheilija.

Heinämäki yritti SDP:n puheenjohtajana tunnetuin tuloksin. Tuomioja on ollut aina ehdolla eikä ole koskaan tullut valituksi, mielestäni onneksi. Ministerinä hän on oman arvioni mukaan ollut taidon ja tuloksellisuuden kannalta parhaita, mitä Suomessa on nähty. Nyt lopettelevassa hallituksessa oli toinenkin epätavallisen kyvykäs ministeri, Lauri Ihalainen. Ettemme poikkeaisi demareista, uskottavien arvioiden mukaan järkyttävän hyvä oikeusministeri oli aikoinaan Aarre Simonen, jolla oli kyllä ongelmia suhteessa rahaan ja valtaan, mutta eläimellinen kyky löytää olennainen sotkuisessakin asiassa.

Uupumukseen asti toisteltu esimerkki on komentajuus sodassa rintamalla. Heinrichs oli paras – ei siis Airo, joka oli esittelijä päämajassa. Heinrichs tuli toimeen myös taistelevien metsojen kanssa. Suomen sotahistoriassa yksi keskeinen tekijä on ollut päällikköjen tapa käyttää kaikki aikansa keskinäisiin kukkotappeluihin. Jos alaisena on joku hetkittäin hulluuden rajoja hipova Talvela ja prinsessanherkkä Öhqvist, on siinä tekemistä, ettei toiminta pysähdy. Heinrichs lienee ollut samaa tyyppiä kuin eräät kapellimestarit – pienet liikkeet, ei ilmehdintää mutta aina oikea viittaus täsmälleen oikealla hetkellä.

Vaikka siis tavallisena keskustelevana kansalaisena kiirehdin myöntämään Stubbin ja Rinteen suuret kyvyt, tosin ihmetellen sitä Rinteen oikeustieteellistä pikatutkintoa, alan taipua sille kannalle, että näennäisyydet ovat tärkeämpiä kuin todellisuus. Se merkitsee paljon, miltä asiat näyttävät. Sitä miten asiat todella ovat, moni ei halua edes tietää.

Kirjoitin tämän – oltuani kaupungilla syynättävänä – vain ilkeilläkseni. Sipilän ja Soinin ”luottamus” tahtoo väkisinkin huvittaa. Fukuyama kirjoitti parhaan kirjansa luottamuksesta ”Trust”, jolla hänenkin kirjassaan on merkitystä vain instituutioiden rinnalla. Sellainen instituutio voi olla perhe tai mafia.

Suomessa harrastettiin huonoon estetiikkaan perustuvaa tahtoteoriaa aika kauan. Sopimussidonnaisuudessa oli muka otettava huomioon etenkin ilmaisijan ja vastaanottajan tahto, ikään kuin me siitä jotain tietäisimme. Nykyinen sopimusoikeudellinen luottamusteoria kiinnittää huomiota paperille kirjoitetun ohella myös tosiasioihin ja intresseihin, etenkin etulaskelmiin. Jos myyjä sorvaa sopimukseen lauseen, jonka mukaan hän ei ole massakaupassa vastuussa juuri mistään, se ei paina paljon tuomioistuimessa. Tuomarit ajattelevat, että kauniista sanoista huolimatta se osapuoli, joka on tosissaan rikastumassa eli liikkuu ammatillisen intressinsä pohjalla, on ensimmäinen ehdokas vahingon kärsijäksi. Rakennuttajan vastuu on laajempi kuin tyypillisesti pöljän ostajan, joka ei huomaa edes kysyä kaikkea tarpeellista.

Vai miten te ratkaisitte tilanteen, jossa posliiniesine myydään ”siinä kunnossa kuin se on” normaaliin huutokauppakamareiden hintoihin, ja myöhemmin siitä paljastuu taitavasti toteutettu liimaus, joka tekee esineestä keräilijälle käytännössä arvottoman? Minä panin aina myyjän vastuuseen ja perustelin, että kauppahinnasta päätellen esine myytiin sellaisena kuin se tavanomaisesti tarkastellen oli jne.

Väitän siis, että Sipilän ja Soinin ”luottamus” ei tarkoita reaalimaailmassa mitään. Asian laita on vähän sama kuin tämän päivän lehdissä toistellun kokonaisarvion. Mitähän kummaa sillä halutaan sanoa? Luullakseni sillä halutaan harhauttaa. Harkinnassa on aina mukana kokonaisuus ja arvion kohteen eri tavoin hahmotetuille osille annettava keskinäinen paino on se ongelma.