Yllytys

Edessä on yhä useammin sananvapausasioita, joissa on asetuttava puolustamaan älyttömyyksiä.

Media yrittää rakentaa viihdettä tapauksesta, joissa joku humalainen mökelsi beduiineista ja jotkut taiteilijat ilmaisivat mielestäni perustellun huolensa rahoituksesta.

Puhuminen eli itsensä ilmaiseminen ei nyt onnistunut keneltäkään.

Kansantaloustieteen peruskurssilla opetetaan, ettei hyvää puhetta pidä heittää huonon puheen perään. Sekin menettää arvonsa.

Elämme muiden vaivojen lisäksi puheen inflaation aikaa. Vaikka puheen nollakorko on mennyt välillä miinuksellekin, se ei enää auta.

Oma ratkaisuni oli leikkaus ja juuri nyt harjoitan elvytystä. Eilen leikattiin rinnastani jokin rupi, joka sinänsä ei kuulemma ollut paljon mitään. Uskoin heti kun lääkärit sanoivat, että luomesta voi aikanaan kehittyä sellainen ihosyöpä, joka ei liioin yleensä ole kohtalokas, mutta ei mikään ilokaan. Sattuneesta syystä tunnen itsekin oikein hyvin sen toisen ihosyövän, josta hälyttää musta, laajeneva, pian verta vuotava luomi.

Kollektiivinen pahoittelu vastaamattomista sähköposteista ja kirjoittamattomista kirjeistä. Nykyinen pääammattini, liian painavien kirjojen nosteleminen ja selaaminen, kärsii pari päivää. Pantiin nimittäin tikkejäkin.

Luin vuonna 1970 ilmestyneen arvioinnin viestinnän kehityssuunnista lähitulevaisuudessa. Tekijä oli Nordenstreng ja luultavasti tätä opetettiin Tampereella. Viestintä siis keskittyy yhä harvempien käsiin, koska raha määrä. Yksityisellä ihmisellä on yhä heikommat, lopuksi olemattomat mahdollisuudet saada ääntään kuuluviin.

Jopa pari kollegaa toistelee ihan kateederista, että historia yleisesti ja oikeushistoria erikoisesti on turha kertomus kuolleitten miesten erehdyksistä. Huomio on sinänsä oikea, mutta vihjaus väärä. Juuri unohduksiin painetut erehdykset ovat mielenkiintoisia, sellaiset kuin sosialismi ja sosialidemokratia.

Panisinko matrikkeliin joko erikoisalakseni tai harrasteekseni ”suoarkeologia”? Ehkä en pane, koska en ole erikoisen kiinnostunut suoruumiista, jollaisia on museoissa muun muassa Silkeborgissa Tanskassa. Suohon uponneet aatteet ja ajatukset kiinnostavat. Paperilla olevat aatteet ovat tomua ja tuhkaa. Suot ovat monissa tapauksissa vähähappisia, anaeorobisia, niin että erinäiset orgaaniset jäänteet saattavat säilyä hämmästyttävän hyvin.

Jos nyt saisin tehtäväkseni kirjoittaa johdannon kulttuurihistorian yleisopintoja varten – tällaistakin olen ollut tekemässä, vaikka ymmärsin olla jättämättä nimeäni näkyviin, pitäisin biologian ja kemian peruskursseja välttämättöminä.

Kulttuurin ymmärtäminen on rakennettava tukevalle pohjalle, ei suolle. Käytännössä riittävän tukeva pohja on joukko alkuaineita ja niiden tavallisia sidoksia. Elektronikuoret olisi tiedettävä ja valenssielektronit tunnistettava ja ioneista tiedettävä perusteet.

Nytkin, tässä turhanaikaisessa kapinassa, asiat on helppo selvittää. Toimeentulo on kaikille kohtuullisen tärkeä asia ja pahan päivän vara yhtä tärkeä.

Taiteilijoiden ja työläisten yhteisyys oli Stalinin ajan propagandaa. Eivät nämä ryhmät ole yleensä olleet kiinnostuneita toisistaan. Jos meillä joku Haanpää ymmärsi korpikansaa ja kirjoitti siitä, mielenkiinto oli yksisuuntaista. En muista nähneeni Haanpään kirjoja akkunalaudoilla enkä maantienvarren taloissa.

Vieraudesta ja välimatkasta on muuan tutkittu esimerkki, Kalle Päätalo. Tuon kerran oli mahdollista tuottaa kirjallisuutta, jota lukivat myös ne, jotka eivät lue. Muistan hyvin, koska olin yksi niistä, joiden mieleenkään ei olisi tullut ruveta lukemaan näitä tökeröinä pidettyjä teoksia mielenkiinnottomista aiheista. Kahdessa – kolmessa tutkimuksessa on nyt laskettu ja osoitettu, miten hitaasti laiva kääntyi ja mieli muuttui. Valistunut väki oli niin varma siitä, ettei tyhmiä ihmisiä kannata kuvata.

Muutos tapahtui joskus 1989 – 1991, kun paljon muutakin tapahtui. Nyt pipertaiteilijoiden on turha pelätä kostoa maaseudulta, toisesta Suomesta. Tällä hetkellä ahtaaksi osoittautuneet elinsijat ovat seurausta siitä, että taideväen veljet ja sisaret, pojat ja tyttäret ovat ruvenneet löytävään ostettavansa muualta. Kirjojenkin myynti laskee jatkuvasti, mutta eivät kunnon maalaiset ole ennenkään ostaneet kirjoja.

Jos joutuisin rähisemään siitä, mihin leikatut rahat pannaan, käyttäisin retorista temppua. Köyhien ihmisten kohtelun voi lukea suoraan kulttuurin määrärahoista. On tapana sanoa, että valtion sivistystason voi laskea siitä, miten se kohtelee lapsia ja vanhuksia. Se ei ole hyvä mittari. Lapset ovat tulevia hyväosaisia ja vanhukset entisiä, ja lisäksi äänioikeutettuja. Heidän tukemisensa on investointia olemassaoloon.

Kulttuuri eli esimerkiksi kirjastot rinnastuvat kouluihin. Niitä on pidettävä yllä yhteisin varoin, koska ne ovat ansaintakoneistojen ulkopuolella. Kirjasto eli kirjojen hautausmaa on osa eloperäistä järjestelmää, ja kirjasto kuuluu keskelle kylää ja kaupunkia samoin.

Ja mihin sitten tarvitsemme kirjastoja? Tarvitsemme niitä aivan jatkuvasti siihen, ettei omista lapsistamme ja toisten lapsista tulisi samanlaisia kuin me olemme. He tarvitsevat sen lisäarvon, jota syntyy kuin tietoa ja kokemusta ja tuntemuksia järjestetään ja pannaan saataville.

Tämän tehtävän edistäminen on kiireellinen tehtävä. Sitä ei voi lykätä edes seuraaville valtiopäiville. Mitä lopuksi tulee Suomen jakautumiseen, kahteen Suomeen, ei ole uutinen, että tuo jako on löydetty myös suomalaisten geeneistä.