Johtaja

”Voisko johtaja jeesaa markalla?” – Se puliukko on kuollut kauan sitten. Sana ”puliukko” tuntuu luettuna ja kirjoitettuna menneisyydeltä. Kantasana oli pulituuri, spriitä sisältävä aine, jolla kiillotettiin huonekaluja silloin ennen kun oli kiillotettuja huonekaluja. Mahonki oli katsokaas muotia samaan tapaan kuin loimukoivu sitä ennen.

Tuo spurgu tapasi horjahdella Kansallispankin nurkalla Erottajalla siinä missä on nyt Bossin myymälä. Isoisäni ei oikein hyväksynyt mitään titteliä itselleen, koska siellä maalla ainakin johtaja ja liikemies olivat henkilöitä, jotka painuivat mieleen rautatieasemalla. koska junailija viskasi vaunun ovesta ensin huopahatun, sitten kävelykepin, sitten toisen kalossin ja lopuksi johtajaliikemiehen itsensä. Tämä keräsi parsellinsa ja arvokkuutensa ja lähti taivaltamaan kohti asuntoaan, jossa oli kaiketi tarjolla korvamakeaa.

Opettajat ja jotkut oppilaat sanovat koulussa ääneen jostain lapsesta, että hänestä tulee vielä jotain. Eilen mainitun Vesa Mäkelän muistavat kaikki. Hän oli niin mainio esiintyjä paitsi kommentoijan muistamassa satunäytelmässä, erilaisissa henkisissä kilpailuissa, jollaiset olivat siihen aikaan muotia. Aution Ristosta ei tullut konserttipianistia, vaikka hänen soittonsa saattaa olla minulle vieläkin aidon musikaalisuuden hienoin esimerkki. Toiseksi tuli sitten tämä Liisa Pohjola Seinäjoelta.

Aution kansakoulunopettaja-isää vähän pelkäsin, kuten kaikki muutkin. Olin arvioinut keskenkasvuisen mielessäni, että hän oli kovasti uskonnollinen kansakoulunopettaja, joka siis vikareerasi oppikoulussa, ja oli turhankin hyvä pitämään järjestystä. Ajatukseni muuttuivat täysin, kun ymmärsin mennä tapaamaan häntä häntä, kun hän oli hyvin vanha mies. Hän oli lempeä, lämpimän humaani ihminen, ja tapa jolla hän hoivasi vuoteenomaksi joutunutta vaimoaan vuoteeseen liikutti minua syvästi.

Kansa- ja oppikouluissa taitaa olla pysyvästi jokin määrä viran- tai toimenhaltijoita, jotka ovat harvinaisen soveltumattomia tehtäviinsä. En ole koskaan kuullut keinosta, millä sellaisen voisi välttää. Toisaalta sitten laitokset, tässä tapauksessa koulut, toimivat joko hyvin tai sitten sekasortoisesti.

Ensimmäinen rehtorimme, tohtori Paavo E.S. Elo, oli sensaatio kirkonkylässä. Luulen että hän oli hyvin pätevä ja innostava. Koulu oli hyvä ja toimi hyvin. Myöhemmin kuulemani perusteella koulussamme oli sotien jälkeen eli ennen minun aikaani ollut vakavia ongelmia, ja asiat aika pahasti rempallaan. Sitä en osaa sanoa, missä määrin aiheutti sotia seurannut tilanne. Siitäkään en erikseen kirjoita, että omana aikanani kävi ilmi, että hyvin nuoren voimistelunopettajan nimittäminen rehtoriksi ei ole ongelmaton ratkaisu.

Tuo erottuminen kouluaikana jääköön auki. Yhdestä ylemmän luokan tytöstä tuli ensin professori ja sitten Kansallisteatterin pääjohtaja. Muista hänet oppikouluvuosilta, mutta en muista mitään erikoista suuntaan enkä toiseen. Yhdestä luokkatoverista tuli maakunnankuulu ”liikemies”, joka sai aikaan otsikkoja rännikaupoilla ja muilla erikoislaatuisilla liiketoimilla ja päätyi linnaan tai Floridaan. En muista hänestä koulusta mitään kertomisen arvoista.

En tiedä johtamisesta juuri mitään. Minulla ei kai ole ollut koskaan alaisia eli en ole ollut vastuussa toisten tekemisistä. Opettaminen on tutumpaa. Opettamisen kummallinen piirre on jatkuva kokemus siitä, että mikä sopii yhdelle, on toiselle myrkkyä. Se ei ole metodi vaan tervettä järkeä, että perusopetuksessa nuoria on autettava ja tuettava mutta tohtoriopiskelijoiden tielle on sitä vastoin kasattava vaikeuksia. Ajatuksen nimi on Kolmentuhannen esteet. Sen jälkeen kun on hypitty hankalasti erilaisten puomien yli, katsotaan mistä kana kusee.

Useimmat tutkijaksi koulutettavat tajuavat vasta matkan varrella, ettei lahjakkuus riitä mihinkään. On opittava hakkaamaan halkoja, huvitti tai ei. ”Tutkija” saattaa kuulostaa asiaa tuntemattomasta hienolta. Todellisuudessa tutkimus on raakaa työtä, jossa tyhmyys on valttia. Täytyy olla sillä lailla hidasjärkinen, että asiat on pakko ajatella kunnolla ja ehkä kirjoitta muistiinkin. Oivallukset ovat vähän samanlaisia kuin ”innovaatiot”, kirjavia kuplia. Saippuan keittäminen on vaivalloista ja seos haisee. Silti työ on tehtävä. Kuplilla voi sitten aikanaan hämätä yksinkertaisia.

Mieleeni tuli väkisinkin ajatuksia, kun kuulin, että nykyisestä korkeimman oikeuden presidentistä yllättäen päästään, ja vielä siistillä tavalla. Ajatus on hurja ja hiukan epätodennäköinen, mutta jospa siihen nakattaisiin seuraajaksi nykyisin Turun hovioikeuden pressa, joka on ollut monissa tehtävissä ja pärjännyt kaikissa. Eräässä vaiheessa häntä suosittiin ennalta pirullisiksi arvioitujen pörssiyhtiöiden yhtiökokousten puheenjohtajana. Ja toimiminen Turun kaupungissa merkittävässä tehtävässä edellyttää juuri niitä taitoja ja ominaisuuksia, jotka paikalliselta TPS:ltä ovat olleet näinä vuosina niin pahasti kateissa.

Yhden kerran Lontoossa tarjolla oli se ilo, että esitelmän pitäjä käsitteli aiheita, jotka tunsin itsekin hyvin. Tauolla olin vielä vähän pökerryksissä. Sir Robin ja Sir Hugh taisivat edustaa järjestäjiä tuomioistuinlaitoksen puolesta.

”Jo oli älykäs”, henkäisin. Olin silloin ja olen myöhemmin saanut kuunnella ihmisiä, joiden älykkyysosamäärä, jos sellaista nyt on olemassa, huitoo selvästi yli kahdensadan. Niinpä useimmista sellaisista ei ole oikeaan työhön. Tästä oli. Hän oli nuorehko, erinomaisesti menestynyt asianajaja, jota pidettiin ammattikunnan seuraavan huipputekijänä. Tätä kirjoittaessani huomaan, että näin ei käynyt. En ole nähnyt edes nimeä sen koommin. Ehkä hän on siirtynyt pokeriammattilaiseksi?

”Ai Peter”, kaverit sanoivat.

”Ei hän ole älykäs. Hän on vain nokkela”.

Painoin määreen mieleeni. Kaunista brittienglantia. ”Merely clever.”