Vaellus – saarna Tuomasmessussa 26.4.2015

Kauan sitten hylättiin tapa kertoa saarnassa oma tai toisen kokemus ja tehdä siitä kohtuuttomia johtopäätöksiä. Maalina oli päivän teksti ja lopetuksena siunaus ja rukous. Hyllyssä pölyttyvät postillat, joihin saarnaaja lisäsi tai jätti lisäämättä täydennystä omasta takaa.

Nyt puhutaan vanhan tavan mukaan. Puoli vuotta tai vuosi on kulunut Lappia ja pohjoista koskevan kirjallisuuden keskellä. Hiljan olen saanut selvän Seppo Vuokon (”Mammutin aika”) ansiosta selville, mitä Lappi on. – Jääkauden roippeita. Siellä on nyt bakteereita, sieniä, leviä, kasvillisuutta, kaloja ja kosteussuhteita ajatellen samanlaista kuin oli täällä useita tuhansia vuosia sitten.

Joillekin tunturiretkeilijöille ”luonnon temppeli” on totta. Kaikki eivät kyllä oikein pidä yästä kielikuvasta, vaan ajattelivat, että kirkko se on tarkoitukseensa siunattu ja pyhitetty alue ja luonto on sitten erikseen. Jotkut toiset sanoivat, ettei pyhyyden tuntoja voi aina hillitä suurissa erämaissa liikkuessa. Voi olla, että kuulijoilla on näitä kokemuksia.

Hengellisessä perinnössä vaellus on hyvin keskeinen sana. Elämä on ilmeetön sana. Koskenniemi sanoi, että kahtahalle kulkee joka tie – jostain pois ja jonkun luokse vie. Kohteliaimmin olisin eri mieltä tästä asiasta.

Hengellisen kirjallisuuden vuosisatoja vanha klassikko on vertauskuvallinen ”Kristityn vaellus”, jonka kirjoitti kerran englantilainen John Bunyan. Se saattaa olla Raamatun jälkeen eniten luettu ja eniten painettu englanninkielinen kirja. Siinäkin kuljetaan jotain kohti.

Kirjoja vanhempi perinne on pyhiinvaellus, joka on tällä hetkellä jälleen muotia, etenkin Santiago de Compostellaan suuntautuva. Samoja perinteitä on muillakin kuin kristityillä.

Tätä vanhempi perinne on vetäytyminen erämaahan. Tosin se erämaa, jossa erilaiset askeetit ja pyhät kerran kilvoittelivat, ei näyttänyt lainkaan samalta kuin suomalainen erämaa. Egyptin korpi oli kiveä ja kuivuutta , Suomen korpi on puuta ja suota.

Tuossa on kaksi aivan erilaisten kehityslinjaa. Joidenkin ihmisten mielestä tämän hetken pintamuoti suosii liikaakin keinoja ja tapoja oman itsen tarkkailemiseen ja kehittämiseen. Joskus kikka on syöminen tai syömättä jättäminen, joskus hengittäminen, joskus liikkuminen, mutta liikkumattomuus ei ole vielä tullut muotiin. Tällainen tavaton keskittyminen ajoittain joutavanpäiväisiltä vaikuttaviin asioihin voi oudostuttaa maailmassa, joka aivan varmasti kaipaisi apua, yhteisyyttä ja käden ojennuksia.

Tunturivaellukselle muuten ei pidä lähteä yksin, eikä moni niin nurinkurisesti toimikaan. Vaelluksen aikana vaeltajien suhteet voivat muuttua. Yhteisyyden ajatus, joka on myös kirkkojen kulmakivi, tulee hyvin havainnolliseksi, kun yö yllättää tai keli pettää.

Repun kanssa ponnistelemisen muuan terve tarkoitus on siirtää huomio ohimenevistä pikkuasioista todelliseen, ruumiilliseen ponnisteluun, jonka palkkana on tervetullut väsymys ja ennen pitkää tietoisuus omien voimien, omien neuvojen palkitsevuudesta. Vielä tärkeämpi on tieto omien voimien rajallisuudesta.

Olimme isävainajani kanssa joskus leikillämme, joskus myös tosissamme eri mieltä siitä, kummasta saa paremman terapian eli hoidon, kirjojen äärestä tai maksullisen asiantuntijan vastaanotolta vaiko metsästä.

Tätä nykyä olisin valmis myöntämään, että molemmilla on puolensa. Tosin tunturivaelluksissa on tuttu ongelma. Vaiva paranee mutta tauti tulee tilalle. Vaeltaminen koukuttaa.

En jätä mainitsematta tuntureiden merkillisen keskeistä osaa Uudessa testamentissa, jossa niitä sanotaan vuoriksi. En tiedä, miksi vuorisaarna pidettiin vuorella. En tyydy selitykseen, että vuorella ollaan lähempänä Jumalaa. Jos metrejä mitataan, puuhun (Libanonin seetriin) kiipeäminen ajaisi saman asian. Mutta kun vuorelle ei ole tapana rakentaa eikä siellä ole multaa, jota viljellä, eikä edes vartioituja riistamaita, vuori on vapaa alue, Jumalan tai jumalien omaa aluetta – ja antropologit tietävät, että silmiinpistävät usein vuori on ihmisten mielestä pyhä paikka, paitsi ne vuoret, joilla asuu piru.

Kristillistä ajatusmaailmaa ajatellen saa kysyä, onko vaelluksella päämäärä. Onko maaliviiva merkitty? Vastaisin että ei ole. Tie, totuus ja elämä – tie jostain pois ja johonkin? Mielestäni ei. Haluaisin ymmärtää tuon siten, että tie on totuus ja elämä. Se on uskon asia, ilman uskonkappaleita.