Kimmo ja lujuus

Tuomarikoulutukseen suosittelisin teosta ”Kimmo- ja lujuusoppi”. Erikoisen kiihdyttävä on toinen osa, jonka otsikko jatkuu ”käyräakselisen sauvan taivutus, leikkaus, vääntö, nurjahdus ja nurjahdustaivutus, laatta, levy, kuori, kosketusjännitykset”.

Tuomioista on jatkuvasti puhetta ja kuuluu ollakin. On myös näkyvissä sellaisia merkkejä, että oikeista tuomioista voisi äänestää ”demokraattisesti”.

Demokratiassa on tunnettu vika. Kimmo- ja lujuusopin hengessä joku poliitikko voisi sanoa ”valuvika”.  Päätökseen osallistuminen ei näet edellytä vaivannäköä eli tässä tapauksessa päätettävään asiaan perehtymättä. Paljon tekosyvällistä on kirjoitettu ilmiöstä, jonka Raamattu sanoo suoraan: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Haluaisin huonontaa lausetta tyylillisesti: joka tietoja lisää, se tuskaa lisää.

Periaatteessa oikeusjuttua päätyvät ratkaisemaan vain ne henkilöt, jotka ovat kuunnelleet koko käsittelyn alusta loppuun ja lisäksi lukeneet asiakirjat. Kokemukseni mukaan tässä asiassa ei tingitä. Joskus mennään jopa liian pitkälle. Etenkin ylioikeuksissa perinpohjaisuus muuttuu joskus pikkumaisuudeksi eli kyvyttömyydeksi erottaa vähäpätöiset asiat isoista. Tarkkaan katsoen lillukanvarsia löytyy oikeuslaitoksessa itse kunkin saapasvarsista.

Ei sitä koskaan tiedä. Vaikka sain työelämäni ensimmäisinä vuosina suorastaan palkkaa oikolukemisesta eli painovirheiden metsästämiseen vedoksista, en jaksa pitää asiaa huiman tärkeänä. Silti osasin arvostaa korkeimmassa oikeudessa muinoin säilytettyä asiakirjaa, jossa oli kirjoitusvirhe. Paperi oli huomattu ajoissa ja korvattu oikealla. Otsikko näet alkoi ”Korkeimman tuomio…”

Tuomio on sitä helpompi tehdä, mitä vähemmän asiasta tietää.  Yhden kerran seisoin takaseinällä kuuntelemassa iskelmälaulukilpailuja nuorisoseurantalolla. Aika pian luikin häpeissäni tupakalle. Siinä huojahteli parikin rippikoulukaveria, joiden yritystä yhtyä virteen ”Ystävä sä lapsien” olin sattumalta kuunnellut, vierekkäin kun istuttiin pitkässä penkissä. Heillä oli selkeät käsitykset kilpailijoiden suorituksista. Heidän suosikkinsa oli esiintyjä, jonka laulamisesta en itse osannut sanoa, oliko kappale ”Tiikerhai” vai ”Jänis istui maassa torkkuen”, nuottia kun oli yhtä vähän kuin rytmiä.

Vanhassa yhteiskunnassa käytettiin selviä arviointiperusteita. Siisti pukeutuminen, jota edellytettiin sekä ravintoloissa että tanssipaikoissa, tarkoitti miehillä kravattia. Oliko jaloissa kumiteräsaappaat tai ei mitään, ei vaikuttanut kokonaisarvioon. Mutta keskittyminen ja tarkkaavaisuus otteluun eivät riitä erotuomarille. Täytyy seurata sata tai tuhat ottelua ennen kuin osaa suhteellisen varmasti sanoa, mikä kentällä tehty temppu on sääntöjen vastainen ja mikä ei.

Henki- ja talousrikosten rangaistusten demokraattisessa arvioinnissa on se ongelma, että useimmat vastaajat ovat lukeneet tuollaisista teoista lehdistä ja kirjoista tai kuulleet kertomuksia niistä tuttavilta. Kattavuutta ja täsmällisyyttä tavoittelevaa asiakirja-aineistoa he eivät ole koskaan nähneet ja luullakseni harvoin liioin lukeneet tuomioistuimen päätöksiä, joita on jo kauan ollut helposti saatavilla mm. verkosta.

Tuomareiden vika on tietämättömyys elämästä. Olen katsellut ja kuunnellut talousrikoksen käsittelyä jaostolla, jossa tuomari ei tiedä, miten ja mistä postimerkkejä ostetaan. Esittelin kolarijuttua viiden hengen jaostolla, jossa ainoallakaan tuomarilla ei ollut ajokorttia..

Kansanedustajana toimiva entinen poliisi osoitti nukkuneensa oppitunneilla. Hän tiesi että tuomareilla on taulukot eri rikoksille. En ole nähnyt taulukkoja, mutta olen itsekin opettanut, että samanlaisista teoista on määrättävä samanlainen tuomio ja sitten selvittänyt tämän säännön mutkikkuutta aloittaen esimerkistä, jossa rikas paroni ja köyhä piru kumpikin tahollaan varastavat leivän.

Nämä ongelmat ovat onneksi ikuisia. Juuri nyt haluan kuitenkin omasta puolestani sanoa, että päiväsakkojärjestelmä on epäoikeudenmukainen ja että se olisi poistettava ainakin liikennerikoksista.

Ajatus yhtä suuren taloudellisen menetyksen aiheuttamisesta hyvätuloisella ja vallan varattomalle on sosiaalireformistinen, sadan vuoden takainen. Se ei toimi. Se kaatuu jo ihmisten arvojen ja tunteiden erilaisuuteen. Itse olen saanut yhtensä kaksi kertaa elämässäni rangaistuksen, pysäköintivirhemaksun, ja olen ollut pyörtyä häpeästä. Luulisi jokaisen tietävän, että yhden päiväpalkan menettäminen esimerkiksi pelaamalla on yhden mielestä aivan normaalia ja toiselle taas kauhistus. Yö putkassa on yhdellä epämukava majoitus ja toiselle moraalinen perikato.

Rikkaita on suojeltava. Kymmenien tuhansien ylinopeussakot eivät kuulu oikeusvaltioon. Tästä muuten olisi helppo keskustella julkisesti. Kaikki – paitsi ne viisi edellä mainitsemaani – tietävät vähintään välttämättömästi, mitä ylinopeus liikenteessä merkitsee ja mitä ei.