Tietokoneen osto

Kyllä hävetti ja tietysti aiheesta. Puhelimen vaihto on vaikea operaatio. Se perheenjäsen, jonka mainio simpukka-mallinen Nokia oli varissut pitkin lattiaa, järjesti asian itse ja onnistui vaihtamaan tällä kertaa halvemmalle operaattorille ja samalla säilyttämään puhelinnumeronsa.

Puoliksi vahingossa, puoliksi kiukkuisena käväisin ostamassa iltapäivälehtien lisäksi prepaid-paketin, joka oli kioskilla tarjouksessa, 4 euroa. ”Sisältää kaikki kolme korttityyppiä”. Olin jo ehtinyt varmistua siitä, että Saunalahti oli tahallaan ja ilkeydestä myynyt vääränlaisen SIM-kortin, joka siis eilen aktivoitui. Puhelin lakkasi toimimasta, kuten kuuluukin. Mutta minä en saanut uutta SIM-korttia mahtumaan sille tarkoitetulle paikalle. Verkosta katselin kuvia, otin riuskalla ranneliikkeellä esiin puolidigitaalisen työntulkin eli mauserin ja vakuutuin, että kyllä tämä on mikro eikä nano, tämä kortti.

Kioskin neljän euron paketin sisällä oli yllätys. Kaikki kolme korttia olivat samalla pahvilaatalla. Ohjeessa sanottiin, että siitä vain peukalolla painamalla irrotetaan SIM, siis tavallinen vanha, mikro tai nano.

Piti oikein istua. Olin jo hallelujaa siitä, että vähintään jonkun on matkustettava Isoon Omenaan, josta puhelin ja kortti oli ostettu, vaikka itse en pidä heidän autohallistaan, kun siellä aiheellisesti pelkää listivänsä hengiltä toisia harhailevia dementikkoja ja lisäksi on vaarassa hukata autonsa.

Kaamea aavistus oli siis se, että SIM-kortin keskellä oleva metallinen lätkä on kaikissa korteissa saman kokoinen. Ympärillä olevan pahvin määrä sanoo, mikä kortti on kysymyksessä. Kun vähän askarteluveitsen kärjellä auttoi, mikron sisältä tuli esiin nano-kokoinen kortti, joka sopi puhelimen kelkkaan, ja kelkka sopi kiinni. Virta päällä, liukuminen ja näppäilyt ja toimii!

Vanha totuus teknillisten korkeakoulujen professoreista osoittautui taas kerran todeksi. Jos sellainen henkilö, siis esimerkiksi minä, on tarttunut ruuvimeisseliin, muiden on syytä heittäytyä lattialle mahalleen, sulkea silmänsä ja peittää korvansa, koska kohta paukkuu. Vain hyväjalkaisimmat ehtivät pakoon. Todella vaativat tehtävät, esimerkiksi hehkulampun vaihto, on syytä uskoa asiantuntijoille, kuten osastosihteerille tai assistentille.

Näin nyt on. Kasvavalle lapselle on turmiollista varttua taitavien ihmisten ympäröimänä. Kuinka monen tytön käsitöiden harrastus lienee tyrehtynyt siihen, että Wetterhofista valmistunut tai siellä opettanut äiti kulkee pari kertaa ohi suu tiukkana viivana ja tuiskahtaa sitten:” Eihän tuosta mitään tule. Anna tänne.”

Sukuni miehet ja valitettavasti myös viisas veljeni osoittivat yleensäkin häikäiseviä luonnonlahjoja näppäryyttä ja avaruudellista hahmottamista edellyttävissä tehtävissä, paitsi Kalle. Muutamat heistä olivat maagikkoja, joiden käsissä mikä tahansa Rubikin kuutio ponnahti tuossa tuokiossa oikeaan asentoon ja järjestykseen. Ei sille mitään voinut.

Siellä maaseudulla ei nyt miesväen kesken aivan sellaisia torveloita kasvanut, jotka eivät olisi tienneet, kumpi pää naulasta isketään lautaan ja kumpaan päähän lyödään. Silti jäin miettimään geenien mellastusta siitäkin, kun katselin videolta, miten Olli ja hänen isänsä laskettelivat jotain kuulemma aivan jäistä rinnettä. Toisilta se nyt vain käy ja toiset tulevat perässä taitonsa mukaan.

Huolellisesti varjeltu totuus, jota tässä blogissa on viime päivinä pohdittu, nimittäin on tuo luonnonlahjakkuus ja sen armottomuus. Esimerkkihenkilömme Erno Paasilinna, jonka tuotannon tunnen ja jonka tapasinkin muutamia kertoja, oli juuri tuollainen armoitettu, häkellyttävä henkilö, joita kerran maailmassa sanottiin luonnonneroiksi. Hän otti opin kaikesta ja osasi, todella osasi ajatella.

Niin sanotut itseoppineet ovat sitä vastoin aika useinkin henkilöitä, jotka vailla erityisiä taipumuksia alalle uskottelevat osaavansa sen.

Amerikkalaisilla on tähän termi, ”a natural”. Muistaisin että elokuva oli ”Pieni suuri mies”, monessa mielessä muistettava teos”, jossa päähenkilö sai ensimmäistä kertaa elämässään revolverin käteensä ja alkoi heti osua taivaalle heitettyihin säilyketölkkeihin ja ties mihin. Tämä käväisi mielessä kun luin jostain, että hankkeissa on elokuva tarkka-ampuja Simo Häyhästä. Hän se oli kova osumaan – ja ehtimään.

Kertomatta on vielä, miksi perheeseen hankitaan turhan kallis iPhone 5 c, vaikka useatkin androidit ovat tunnetusti parempia ja helppokäyttöisempiä. Ensimmäinen ja lopullisen murskaava perustelu on, että naisväki pitää Applen tuotteista. Minut valloitti tieto, että tuo puhelin ja toistaiseksi vain se ohjaa kuuluisaa mediaserveriäni. Puhelinta käyttäen laite lukee verkkolevyäni ja näyttää kuvat ja vaikka mitä, ja Spotify myös. Jopa tietyn kappaleej löytäminen kieltämättä suuresta massasta käy kuin polkka luonnonlahjakkuudelta. Niin, kun viimeksi tanssin polkkaa, se oli nainen joka ehdotti, että annettaisiin olla.  Naiset ovat viisaita. Mies tekee viisaasti kun jättää väittämättä vastaan.