Nykyisyyden tutkimus

Tulevaisuuden tutkimus on vakiintunut vitsi. Tyhmästi ajatellen tulevaisuutta ei voi tutkia, koska sitä ei ole olemassa. Viisaammin ajatellen nyt näkemäni pellon ja metsikön tulevaisuutta on tutkittu ja tulokset on kirjattu asemakaavaluonnokseen. Jos karkaisen luontoni ja katson peiliin, näen tulevaisuuden tutkimuksen kohteen. Tarvittaessa erilaiset ammattilaiset järkeilevät mittausten ja näytteiden perusteella, mitä peilistä ilmenevälle kohteelle on tulevaisuudessa luvassa.

Menneisyyden tutkimus on se kunniallinen aihe, jota olen paljon harjoittanut. Tulokset ovat aina ikävällä tavalla epäluotettavia. Luonnontieteissä hyvien ja hyväksyttyjen menetelmien mukaan saadut tulokset ovat tosia, kunnes ne osoitetaan sovituin tavoin epätosiksi. Menneisyyden tutkimuksessa on lievää liioittelua sanoa, että tutkimuksen tulokset olisivat koskaan varsinaisesti tosia.

Myös tässä asiassa arkiset itsestäänselvyydet on syytä sivuuttaa asiaa sekoittamasta. Se että joku henkilö syntyi menneisyydessä tiettynä päivänä on totta ja että Suomessa jyrräsi taannoin jääkausi eli siis jäätiköityminen alkoi nopeasti lisääntyä ja sitä kesti aikansa, on myös totta.

Eduskuntaäijät ja –naiset eivät taida huomata, että yhteiskuntatieteiden, kuten sosiologian, ja etenkin taloustieteen selvä ja polttava tarve ulottaa havaintojaan tulevaisuuden toimintaohjeiksi haittaa uskottavuutta.

Ehkä hienotunteisuuden vuoksi edes valtiovarainministeriön talouden tilaa koskevia lyhyen ajan ennusteita ei ole minun tietääkseni koottu mihinkään helposti löytyvään paikkaan vertailuna, jossa kerrottaisiin, että näin ennustettiin mutta näin tapahtui, ja esitettäisiin lisäksi mahdollisimman hyviä arvauksia vertailun osoittamien erojen syistä.

Tätä vaikeampi aihe olisi sosiaalipolitiikka. Siinä voisi verrata eri vuosina tehtyjä havaintoja, joiden on väitetty vallinneen kirjoitushetkellä. Esimerkiksi minua häiritsee jatkuva puhe tuloerojen kasvusta, joka siis olisi alkanut uudelleen. ”Tuloero” on niin kovin monimutkainen termi. ”Käytettävissä olevat varat” ei ole paljon selkeämpi, vaikka siinä on otettu huomioon erilaisia tulonsiirtoja. ”Kulutus” on vielä vaikeampi.

Me kaikki tiedämme, että emme saisi millään muotoa säästää, vaan meidän pitäisi kuluttuaa. Ymmärrän ajatuksen. Joku toinen ”säästää” puolestamme. Kun me törsäämme oikein jumalattomasti, rahat kiertävät kaupoista lopulta investoinneiksi ja tuloksena on työtä ja työpaikkoja eli lisää rahaa. ”Säästäminen” on jätettävä niille, jotka osaavat.

Säästöpossuni ovat kadonneet maailman tuuliin. Ensi maanantaina toivon tapaavani kansakoulunopettajani. En aio käyttää aikaa turhanaikaisiin juttuihin, mutta muistan kyllä, miten meitä opetettiin kansakoulussa säästämään. Luokassa oli hieno lipas, johon vain opettajalla oli avain. Meidän tehtävänämme oli pudotella lippaaseen kunkin omaan lokeroomme kolikoita, jotka sai sitten lukukauden päättyessä haltuunsa.

Nykyisin pelkään joskus, että puheet kulutuskysynnästä ymmärretään yleisemmin kehotukseksi elää yli varojensa. Yksityisille ihmisille ja perheille kun ei edelleenkään ole hyvä tehdä syömävelkaa. Syömävelka on jotain aivan muuta kuin asuntolaina tai opintolaina.

Poliittisten ja taloudellisten ihmisten soisi huomaavan, että mainio nykyisyyden tutkimuksen muoto on kaunokirjallisuus, etenkin romaanit. Kotimainen kertoja ei voi kirjoittaa menneisyydestä selvittelemättä jatkuvasti nimenomaan nykyisyyttä. Myös menneisyyden kuva on projektio eli heijastus nykypäivään.

Lisäksi kirjallisuudesta välittyy sangen usein sellaista tietoa, joka ei tartu tilastoihin eikä nouse näkyviin muun median nuotanvedossa.

Tämä ja paljon muuta tuli mieleen, kun otin ja luin uuden ”Parnasson”. Siinä näkyi olevan kirjoitus kiinnostavasta aiheesta, joten otin ja ostin irtonumeron, vaikka olen lopettanut lehden tilauksen hyvin kauan sitten arvioituani hiukan virheellisesti saavani tarvittavat tiedot ulkomaan lehdistä.

Kävi ilmi, että lehdessä oli paljon muutakin asiaa, joka tarjosi vastausta kysymyksiin, jotka jo tiesin.

Säästäväisyys tuli mieleen Nortamosta, jota luen aivan muista syistä. Jaaritusten sankareista yksi on natku. Turun kaupungissa sankarit tapaavat Kuopus-nimisen tutun isännän. Ravintolassa joukkoa epäillään maksukyvyttömäksi tai ainakin maksuhaluttomaksi. On maksettava etukäteen, markka viisikymmentä per nokka. Raumalaiset lyövät rahat pöytään ja tämä Kuopus kostaa ilmiruotsalaiselle ravintoloitsijalle. Kun annos – pihvin tapainen – tuodaan eteen, isäntä käärii sen ympärille sadan markan setelin, haukkaa ja syö. Raumalainen pikaruoka… En ollut tiennytkään.