Sukankääntö

Takkini käännän varmaan kerran päivässä. Ammattinimike on muuttunut. Isoisältäni tai hänen kaveriltaan joku käänsi päällystakin Kerhosen narikasta sotien jälkeen. Juomana oli kuulemme kuumaa Gambinaa, koska päivä oli kolea. Sen kunniaksi luultavasti nautittiin myöhemmin Ämpäriviinaa, joka oli Kemppisen Jussin suomennos etikettitekstistä Enbärsbrännvin eli katajanmarjaviinaa eli eränlaista geneveriä.

Muuan serkuistani uskottelee, että hänellä varhaisimmat lapsuudenmuistot ovat juuri Kerhosen ja Kannaksen eteisestä. Isoisä lähti hanakasti muka ulkoiluttamaan pienokaista ja ulkoilutti hänet suoraan kantakapakan portsarille.

Siinä uskossa olin elänyt, että Malmin torilla myydään kellojen lisäksi vähän käytettyjä lihapiirakassa ja Tapanilassa tanssitaan Mosabackan lavalla. Nyt kävelimme erään miellyttävän koirahenkilön puheenjohdolla niillä kulmilla, jolloin kävi ilmi, että on siinä halli ja vieressä urheiluhalli. Pelkään että minulla jäi tuo tanssiminen väliin, kun heti armeijasta Helsinkiin tultua vastaan tuli naishenkilö, jolle oli entuudesta selvää, ettei Bartokin eikä Bachin sooloviulusonaattien tahdissa suju tanssi, vaikka etenkin jälkimmäiset ovat luultua tanssillisempia.

Se ei unohda, millainen jyske oli, kun pojat rynnistivät tyttömuurille Nuorisoseuralla tai Visahovissa, kun Lankunparsija (La Cumparsita) helähti soimaan. Joskus soittamassa oli peräti Tammilehdon tango-orkesteri. J. Laine uskotteli tekstissään, että tanssilavan takana heiluu pusikot. Meillä päin ne olivat tanssilavan edessä, jokirannassa. Mutta kyllä ne heiluivat.

Eilinen takinkääntö liittyi kokoukseen, jonka pidin ystäväni kanssa tämän asunnolla. Siveellinen vakaumukseni on ollut, että kehittynyt tekniikka on parempaa. Ei meillä tehdä klapeja eikä ole Högforsiakaan, koska havaintojemme mukaan sähköhella on hyvä kapine. Induktiolevyä tosin emme pidä arvossa.

Tuon vakaumuksen versio on äänentoista. Ainakin kahdella jälkeläiselläni on vinyyliin soveltuva levysoitin, joista toinen on minulta peräisin. Possulassa on vielä vanhempi Beogram. Sitä kummastelin, että levysoittimet kelpasivat. Kerran katsoin, mitä nykymaailmassa maksaa neula ja paljonko äänirasia, ja kauhistuin. Omia valintojani olen jo saarnannut – mediaserveri soi kuin itse taivahan kansi, mutta arkikäytännössä tietokoneen mp3 ja Bosen pienen kajarit ajavat asiansa.

Mutta eilen muutin mieleni eli käänsin taas takkini. Ystäväni näytti yläkerran äänentoistolaitteitaan. Ymmärsin tietysti, että jo se oli erikoinen suosionosoitus. Yläkerrassa oli ainakin kaksi vinyyleille tarkoitettua levysoitinta, joista ainakin toinen saattoi olla alkujaan peräisin Ylen poistomyynneistä. Äänistudioilla itsekin viime aikoina juosseena vakuutan täten, että vinyylivatkaimia en ole siellä nähnyt, vaikka niitä varmaan jossain piilossa on. Tarkkaamon puolelta äänitteet saa muistitikulla, ja tiedostomuoto on wav, ellei erikseen toisin sovita.

Ylen studioillahan muuten ei voi vaipua musiikkinautintoihin, koska studioiden kovaääniset ovat yleensä lineaarisia. Ne on tarkoitettu tasojen seuraamiseen eikä tunnelmointiin. Erinomaisia kaiuttimia löytyy kyllä jo perheen piiristä, ja välillä sellaisiin törmää. Kuin miehet ennen hevosiaan ja sitten autojaan omistajat tapaavat kehuskella valintojaan, ja vieraana sitä tietysti ymmärtää kiitellä, että komeasti panee. Ja ovat omatkin Beolabini puutalon huoneissa sekä vanhanaikaiset että ääneltään hyvin miellyttävät.

Mutta: eilen sain tilaisuuden kuulla vinyylistä EP-levyä, joka oli luultavasti katsottu käsille seinien loputtomista rivistöistä. Levymerkki oli Karusell, siis ruotsalainen.

Heti ymmärsin, etten ollut koskaan ennen kuullut Charlie Parkerin ja erään hänen hyvän kokoonpanonsa soittoa. Olin kuunnellut niitä levyjä, myös tuota kappaletta, viimeistään vuodesta 1966 alkaen. Kalliossa oli sellainenkin kivijalkakauppa, josta sai Atlantic-levymerkillä varustettuja tuotteita. Gronowin Pekkaa olen syyttänyt yllytyksestä, mutta tämä ei ole todistettu asia. Parkeria kuitenkin sai, ja tälläkin hetkellä käytettävissäni on uudelleen masteroitu CD-levyjen täydellinen sarja.

Vahvistimia oli useita ja ne oli rakennettu radioputkien varaan. Miestä korkeammat kaiuttimet olivat Quadin järeää tavaraa. Enkä siis ollut ennen kuullut saksofonin ääntä ja jäin miettimään, että huonoa se mahtoi olla Parker-vainajan eläessäkin. Mitä niissä pikku klubeissa oikeasti mahtoi kantautua korviin asti? Kanadan Massey Hall, se kaikkien aikojen jazz-levyksi aina nimetyn konsertin paikka, mahtaa olla hyvä, koska siellä on perustettu pelastusarmeijaa (William Booth), siellä ovat laulaneet Caruso ja Callas, pianoa ovat soittaneet Horowitz ja Gould ynnä muuta. Mutta tuolta jazz-levyltä kuulee taustalta, että yleisö metelöi ja juoksi ovissa luultavasti yhtä raivokkaasti juovuksissa kuin pianisti, joka putoili penkiltään. Ja äänitys on tehty Mingusin mankalla, joka oli pianon päällä.

Ystäväni sijasta hommaisin Bireka-laitteen ja rupeaisin myymään lippuja. Seuraavalla käynnillä on luvassa näytteitä Paramountin rotulevyiltä eli 20-luvun alun bluesia. Sitä Paramountin settiä (kuvassa) muuten saa Amazonista.

Sukat kääntyvät jalassa.