Pärstä

Tämä yksi ruotsinkielinen puoluejohtaja on niin tunnettuinen, etten opi hänen nimeään. Holmström? Ei, Runar Holmström oli toisen alan edustaja. Etupenkiltä sanottiin, että meinaan ajaa ojaan. Ihmettelin kivitalon kokoista vaalimainosta. Tuumin, tunteekohan mainostaja nyt sitten itsensä Staliniksi.

Yllättävissäkin asemissa ihminen toimii kauppiaana. Hän myy itseään. Sen joutuu tekemään koirankesyttäjä ja eläimenkasvattaja. Se on erikoisen tärkeää ala-asteen opettajalle. Lapset ja muut eläimet ovat hyvin tarkkanäköisiä ja fiksuja. Double bind eli kaksoiskierre oli ainakin ennen psykiatrian käsitteitä. Käsketään tädin syliin tai sedän polvelle, mutta silmät ja asento kertovat, ettei tarjous ole vilpitön. Kun tällaista tapahtuu liikaa ja liian kauan, lapsi kärsii ja voi joutua pysyvästi rempalleen. Ikään ja ympäristöön nähden silmiinpistävästi liehittelevät ihmiset ovat ehkä kokeneet juuri tuon käsittelyn.

Vaalien edellä itseään myyvä poliitikko tavallisesti väärentää henkilötietonsa ja muokkaa elämäkertansa. Kai niin on pakko tehdä. Poliitikko joutuu tekemään harkitsemattomia päätöksiä ja vastaamaan liian lyhyellä miettimisajalla. Heiltä kysytään melkein pelkästään harmillisia asioita.

Sanan ”demokratia” käytössä on yleensä sama virhe. Käytännössä ja historiassa tuo sana ei tarkoita, että kansa olisi vallassa tai että ihmiset saisivat päättää asioista. Silti tuollainen vihjaus on aina mukana. Etenkin parlamentaarisesta demokratiasta kirjoitetaan jatkuvasti, ja on syytäkin kirjoittaa. Myös kauppaoikeutta tutkitaan, vaikkei kukaan uskottele, että ostaja olisi vähittäiskaupassa – tai muussakaan kaupassa – vapaa tekemän rationaalisia ratkaisuja.

Etenkin laiskuus merkitsee enemmän kuin myymisen taito. Olen itse hiukan perso leivälle, etenkin ruisleivälle. En lähde toiseen kauppaan etsimään aitoa ruislimppua, joka olisi leivottu juuritaikinaan. Yleensä ruisleipä ei tarkoita ruisleipää. Tyydyn siihen, mitä on käden ulottuvilla tai olen ilman.

Erinäisten tutkimusten ja selvitysten jälkeen olen vakuuttunut siitä, että näin se menee. Välimatka on painavampi tekijä kuin tavaran hinta tai laatu.

On omalakisia alueita. Henkilöautot ovat olleet sellaisia. Olen elänyt itse länsiautojen tulon, mutta ei mieleeni ole jäänyt muuta kuin kaikkien yhteinen kokemus, neuvostoliittolainen tai itä-saksalainen auto oli jonkinasteinen häpeä. Selitykset herättivät mielenkiintoa. ”Kun ei muuta saa” oli vakuuttava. ”Aivan näppärä” oli epäuskottava. ”Riittää rassaamista” oli tapa lyödä asia leikiksi. Autokannan muuttuessa sana ”dollarihymy” unohtui. Senkin muistan hyvin, että eläkkeelle jääneellä miehellä, joka arvioi olevansa merkkihenkilö, piti olla arvonsa mukainen auto. En tullut panneeksi merkille, milloin tämä ajattelutapa katosi. Tuttavapiirissäni ja säädyssäni ei ylimalkaan esiinny tuollaisia huokeampaa Skodaa tai Golfia isompia autoja.

Ajatuksentapainen on eilistä perua. Jollain parkkipaikalla oli kaksikin Mersua, joiden hinnat tiesin autolehtien hartaana lukijana, kahden puolen kahdensadan tuhannen, ja eilen oli pyhäpäivä, että luultavasti siinä olivat omistajat itse R-kiskalla ostoksilla.

En siis tiedä, onko vastakkainenkin mielipidesuunta olemassa, mutta minun silmissäni sellainen kulkuneuvo on pelkkä riesa, jatkuvat arastelun aihe. Sen myönnän kiireesti todeksi, että virka vaatii. Investointipankkiiri, tietynlainen konsultti ja tietynlainen asianajaja eivät saa ajaa edes viemään ongelmajätettä muulla kuin sillä kalliilla ja komealla autollaan. Asiakkaaksi aikova voi nähdä. Mekanismi on sama kuin pukeutumisessa. Kravatti pitää olla. Poliitikko ei saa ajaa kalliilla eikä pappi liioin.

Mielikuvituksellisia mielikuvia edustavat television hahmot. Jos olemme rehellisiä, ei meitä edes kiinnosta, millaisia ihmisiä ovat Heikki Kahila, Arvi Lind tai Matti Rönkä. Olemme silti melkein kaikki samaa mieltä, että jos Neuvostoliitto taas hyökkää tai laiva kaatuu vesillämme, haluamme välttämättä, että asiasta kertoo tuollainen henkilö, johon tuntuu imeytyneen maailman kaikki luotettavuus.

Kysymyksessä on ehkä pelkkä aistiharha. Sen kääntöpuoli on tämä ilmiönä selittämätön pärstäkerroin. On kunnollisia ihmisiä, joilla on kyky joutua vaikeuksiin. Huovinen kuvaa siinä ”Talvituristin” jälkimmäisessä novellissa hyvin ja uskottavasti asiaa, joka on nyt, puoli vuosisataa kirjoittamisen jälkeen, erittäin ajankohtainen. Jotkut joutuvat kerran toisensa jälkeen kiusaamisen kohteeksi. Se Huovisen mies oli asevelvollinen, joka metsäläisyyttään ilmehti  ikään kuin olisi virnuillut. Olen nähnyt tuo saman useita kertoja. Se on pelkoreaktio. Joillakin onnettomilla paniikki näyttää kasvoilla ylimielisyyden osoittamiselta. Useimmin sitä näkee pikkulapsilla. Uhmakas ilme tietää itkuun purskahtamista.

Poliitikot eivät taaskaan ole tajunneet tätä kyllin syvästi. Pahinta Suomessa on olla leuhka näköinen. Asiaa ei auta hiukkaakaan se tosiasia, ettei ole yhtään leuhka. Alussa mainitsemani ärkoopeen mies olkoon esimerkki ongelmallisen habituksen kääntämisestä aseeksi.