Parantumaton valhe

Otsikko on vilpillinen. Se on viittaavinaan eiliseen. Eilen asiana oli Talvisota ja niin sanottu narratiivi eli Suuri Kertomus, jollaisia kansat sepittävät itsestään. Noilla kertomuksilla näyttää olevan tervehdyttävä vaikutus.

Yksityisen ihmisenkään ei pidä elämässään pyrkiä totuuteen. Jos hän hairahtuu sellaiseen, pahimmassa tapauksessa hän alkaa vaatia itselleen oikeutta ja sen jälkeen kaiken kukkuraksi oikeudenmukaisuutta.

Miksi maailman ja kohtalon olisi kohdeltava juuri sinua oikeudenmukaisesti?

Iltapäivä oli ihastuttava. Se on suuri herkku, kun voi istuskella sellaisen ystävän seurassa, jota ei ole oikeastaan tavannut puoleen vuosisataan. Kun ikää tulee niin paljon, että sitä on jo tunnustanut jäävänsä yhä pahemmin jälkeen, ei tule helpolla kiusausta yrittää tehdä vaikutusta eikä toisaalta kovaäänisesti kehua kaveriakaan. Asiat nyt vain ovat, ja aurinkokin paistaa.

Jossain vaiheessa vilahti puheeksi metsäkummajainen, joka asusti tunturimaassa hyvin kauan sitten ja herätti huomiota hauskoilla, usein riimitellyillä merkinnöillä kämppien vieraskirjoihin. Isäni taisi kirjoittaa jotain pientä tästä jännittävää taitelijanimeä Meänteis käyttäneestä hahmosta. Hänelle taisi tulla sitten omia aikojaan ongelmia, ehkä peräti viranomaisten kanssa.

Juttukaverini mainitsi tietävänsä, että tämä hahmo oli jo kauan asunut ihmisten ilmoilla, ellei sitten ole jo kuollut, mutta jossain vaiheessa häntä oli haastateltu kai paikalliseen pikkulehteen, ja hän oli torjunut tarinat ja maininnut, että esimerkiksi tällaista Kemppistä hän ei ole koskaan tavannutkaan.

Siirryimme puhumaan ihan muista asioista. Ei tehnyt edes mieli mainita, että olimme kyllä kämpällä itse paikalla, kun isäni ja tämä merkittävä henkilö juttelivat, ja tapauksesta on valokuvakin.

Jos yksi haluaa muistaa asian toisin, omahan on asiansa.

Toisen kerran istuin häissä ja kuuntelin aika ihmeissäni toisen vieraan etiketistä poikkavaa tarinaa, miten julmettu konepistoolimies hän oli ollut Äyräpäässä ja Vuosalmella, mutta upseerit olivat olleet täysin kyvyttömiä, kuten Suomessa aina. En väittänyt vastaan van menin jossain vaiheessa hakemaan lisää kahvia ja kysyin myöhemmin kautta rantain äskeisen sotasankarin ikätoverilta, missä tämä nyt lähtöä tekevä veteraani oli sotansa viettänyt. Puhuttelemani vaikutti aika haluttomalta vastaamaan, vilkaisi minua ja sai jostain sen käsityksen, että olisin muka tottunut virassani seulomaan tarun todesta. Hän sanoi että Saimaan saarilla ja välillä kotosallakin. Oli ollut sellainen ajatus ihan upseereillakin, että pienempi vaiva niin. Oli niitä suon kuokkijoita raudoissa riittävästi muutenkin, ja jo Talvisodan alussa oli havaittu, etteivät miehellä kestäneet hermot.  Hänestä oli jatkuvasti vaivaa.

Asianajo oli opettavaista toimintaa. Päämäärä oli ansaita rahaa eli päästä kirjoittamaan lasku, mutta minun aikanani ylin päämäärä ei ollut mahdollisimman iso lasku. Lisäksi oli tapana ottaa jossain määrin huomioon oikeus ja totuus.

Oppi oli sama kuin sitten tuomarin viroissa joittenkin esimiesten, alempien ja vertaisten kanssa. Yllättävän usein virkakunnassa kohtasi ihmisen, jolla oli kova tarve väläytellä voimiaan, korostaa asiaan ja rehvastella muutenkin. Lähes poikkeuksetta miedosti myönnellen ja kärsivällisesti nyökytellen tuo eläinmaailmassa niin tavallinen kukkoilu ja hampaitten näyttäminen ja yleinen murina meni ohi noin neljässä minuutissa. Sen jälkeen päästiin varsinaiseen asiaan.

Itse asiassa vaivalloisempia olivat ihmiset, joilla oli tarve suorittaa miellyttämismenoja, esimerkiksi kertoa muutamia vitsejä, jotka olivat yleensä niin kammottavan kuluneita ja huonosti esitettyjä, että sai olla tarkkana osatakseen nauraa oikeassa kohdassa.

Tähän aivan tavalliseen maailmaan kuuluvat erilaiset valehtelijat, jotka ovat yleensä hyvin harmittomia ihmisiä, ellei heidän juttujaan rupea riitauttamaan. Muistan yhdenkin, jota täytyi puhutella maisteriksi, vaikka useimmat tiesivät, että hän oli jollain yllättävällä keinolla suoriutunut ylioppilastutkinnosta ja oli siis filosofian ylioppilas. Hän saattoi myös yltyä kertoilemaan hauskoja muistoja opiskeluajoiltaan, joita ei siis ollut koskaan ollut. Akateemiset ansiot oli hankittu osakunnan jääkärihuoneessa, jossa oli tapana nauttia runsaasti mallasjuomia.

Aidosti hankala on ihmistyyppi, jollainen esitellään myös eräässä ”Asterixissa”, riidankylväjä. Se on erikoislahjakkuus. Mestarit kävelevät hitaasti joukon läpi ja pudottelevat pieniä repliikkejä sellaisin seurauksin, että vielä hetki sitten mieluisasti rupatellut seurue alkaa kyräillä toisia. En tiedä nykyisistä säännöistä, mutta kerran maailmassa jonkun mainitseminen kommunistiksi tai maalaisliittolaiseksi vaikutti heti ilmapiiriin, ja sitäkin paremmin ”tieto”, että asianomaisella olisi vispilänkauppaa puhutellun puolison kanssa. Muistan nuoremmilta vuosiltani erään tämän alan ammattilaisen, joka tarvittaessa jopa soitti työpaikalta jonkun vaimolle kertoakseen, miten tämän mies ”huseeraa” toisten naisten kanssa…