Huonot kirjat I

Juha Hurme kirjoittaa myös huonoista kirjoista ja heikoista kirjailijoista. Itse hän on tosi hyvä ja samoin hänen kirjansa ”Nyljettyjä ajatuksia”. En yllytä noin vain lukemaan tuota kirjaa. Kirjan yksi idea on sen ainesten monipuolisuus, tietyn sekasortoisuuden uhallakin, eli siinä riittää nielemistä.

Itse luin uteliaana, tietämättömänä ja tartuntaa saamatta myös laajahkon jaksot blues- ja rock-kitaran enimmäkseen sangen tuntemattomista suuruuksista. Luulen että joku toinen on samaan tapaan sormi suussa joidenkin kirjallisten teemojen kohdalla ja joku kolmas lukiessaan näytelmistä.

Sensaatiota hipoo se, että teksti pysyy silti koossa ja kysymyksessä on kirja, ei kielellinen proteiinimolekyyli.

Ehkä tuo kirjassa kuvattu soutumatka avoveneellä Kustavista Hailuotoon on todella tehty. Hurme lienee näitä avomerisoutajia. Pitkällinen ja ajoittain rankka soutu antaa verukkeen kuljettaa tekstiä kahden miehen dialogina ja vielä sellaisin korostuksin, ettei miehistä rakennu persoonia. He puhuvat samalla äänellä samoja asioita. Tuloksena on ovela essee. Hurme onnistui siinä, mitä Erno Paasilinna aina yritti.

Tuo soutumatka kartoittaa Suomen merirannikon eli jotain, mitä juuri kukaan ei ole juuri koskaan nähnyt. Veneellä mennään melkein koko ajan lähellä rantaviivaa. Sekä matkan että kirjan muoto on fraktaali. Nykyisessä Suomessa rannat ovat pussinperiä, koska eläminen hahmottuu maalta. Kerran ennen ainakin jokisuut olivat keskeisiä markkinapaikkoja.

Voi olla että luuloni ennen näkemättömyydestä on väärä. Merimelojat ovat kovaa porukkaa hekin. Olen kuullut uskottavia kertomuksia kohta sotien jälkeen tehdyistä retkistä Helsingistä kauas Pohjanmaan rannikolle ja sitten jokia pitkin takaisin. Yksi kanootti meni Mankalankosken tulvaluukusta läpi ja jäi sille tielleen. Ja väitetään, että joku oli melonut Kemistä Luirojärvelle, mutta pitääkö se paikkansa, sitä en tiedä. Luiro on latvoillaan sellainen sykkyrä, että päivän melottuaan pääsee kartalla sata metriä pohjoiseen.

Meloessa ei paljon puhuta. Yksillä auroilla soudettaessa paikka on ihanteellinen syvähenkiseen elämään. Mikä romahdus ja sivistysarvojen tärviö, kun perämoottorit tulivat yleisiksi!

Kustavissa puhutaan Volter Kilvestä ja Raumalla tietysti Nortamosta. Sitä Hurme ei tiedä, että Kilpi oli loppuun asti ahkerassa kirjeenvaihdossa Koskenniemen kanssa ja siten akateemisen huomion ja arvostuksen kohteena, vaikka välillä herrat kylä suuttuivatkin toisiinsa. Nortamo oli minulle herätys. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että tuohon murrehuumoriin voisi suhtautua kiinnostuneesti. Nyt olen kirjastoon menossa.

Vaasa sivuutetaan Etelä-Pohjanmaata huomioon ottamatta, mutta ylempänä puheeksi tulee jopa opettaja Teuvo Pakkala, ja aivan aiheesta.

Tuomas Anhavan teki luettelon, mitä Suomen kirjallisuudesta kannattaa lukea. Se on hauska ja pirullinen, esimerkiksi Aleksis Kiveltä koko runous Härkä-Tuomoa lukuun ottamatta. Aihe on omiaan koketeeraamiseen. Ehkä väitin itsekin Anhavan henkeen, ettei Eino Leinon yksikään runo vedä vertoja Juhani Siljon teksteille. Enää en sellaista väitä.

Hurmeen kirjan vyöryvissä katsauksissa ns. modernistit sivuutetaan jokseenkin maininnatta. Mielenkiintoista. Antti Hyry on ainoa 1900-luvun kirjailija, joka osasi käsitellä aallokossa isoa rysää, ja Paavo Rintala omisti eräässä vaiheessa Hyryn ja Haavikon kanssa kalastusveneen ja kävi Suomenlahdella lohen pyynnissä ja kirjoitti siitä.

Ouluun soutajat eivät siis mene, mutta Hailuodossa katsotaan näytelmä, joka näyttää olevan hälyttävässä määrin kahden kiinalaisen klassikon mukaan tehty, ja puhutaan Matti Hällistä. Sekin oli minulle yllätys. Olen aina pitänyt Hullu-Hälliä kolmannen luokan tekijänä ja kukaties ollut väärässä. Nyrpeily saattoi liittyä siihen, että tapasin ja näin miehen joitakin kertoja Otavassa, kun hän oli vanha ja ennen kaikkea sekava, sanan lääkärien käyttämässä merkityksessä.

Se lienee harkittua, että Suomen kirjallisuuden ikonostaasi puuttuu kokonaan, paitsi tietenkin Kivi, jonka elämänkulusta olen kyllä faktojenkin osalta hiukan eri kannalla kuin kirjoittaja.

Nyt Hurme ja häntä ennen Turkka ja Holmberg menivät kansannäytelmän ansaan. Minusta on outoa, ettei kukaan nosta esiin Kiven ja hänen tuotantonsa johtavaa piirrettä, eroottista kehittymättömyyttä. Seitsemän veljestä lähtevät metsän kohtuun (!), mutta eivät yhteiskuntaa vaan naisia pakoon.

[jatkuu…]