Parantava valhe

Hoidon ja moraalin suhteessa viipyy väärinkäsitys. Elämäänsä ei pidä rakentaa epätotuuksille, sanoi Tshehov samaan aikaan kuin hänen aikalaisensa ja saman kokoinen kuuluisuus Strindberg teki juuri sitä. Ja Tshehovin omassa maassa toinen hyväkäs, Tolstoi, kirjoitti ja julkaisi totena kaikenlaisia kuvauksia siitä, miten asioiden pitäisi olla, lateli älyttömyyksiä ja sai siitä kuolemattoman maineen.

Suomi ja suomalaisuus ovat tänäkin 75-vuotispäivänä aika paljon sen tarinan varassa, joka on kerrottu Talvisodasta. Voi huoleti sanoa, että tuo tarina eli sodan yhteinen muisto, on kokonaisuutena liioiteltu ja yksityiskohdissa epäuskottava.

Selviytymistarinana ja sankarikertomuksena tuo sota oli vielä ihailtavampi ja onnekkaampi kuin ymmärretään. Suomen ryhtyminen vastarintaan osoitti hämmästyttävää lapsellisuutta ja poliittisten realiteettien kieltämistä. Tavallisesti nuo piirteet johtavat tuhoon. Nyt kävi juuri päinvastoin. Rauha 13.3.1940 oli valtava, ymmärrystä uhmaava saavutus. Aikalaiset vastaanottivat sen katkerina.

Neuvostoliitto eli vihollisemme oli suurin myötävaikuttava tekijä eli ”paras apumme”. Taistelutoiminnassa Neuvostoliitto osoittautui hämmästyttävän taitamattomaksi. Poliittisesti Neuvostoliitto ajoi itsensä täydelliseen umpikujaan ja menetti kasvonsa nielemällä uhkauksensa ja tekemällä nöyrryttävän rauhan. Näin toimien se tavallaan aiheutti Saksan juhannuksena 1941 tekemän hyökkäyksen eli sotasuunnitelman, joka perustui Talvisodasta luettuun arvioon puna-armeijan osaamattomuudesta. Tämä puolestaan aiheutti Saksan aiheellisesti hyvin todennäköisenä pidetyn menestyksen ehtymisen jouluna 1941. Lopputulos oli Saksan kukistuminen ja Neuvostoliiton voitto, johon länsiliittoutuneiden tuki vaikutti paljon enemmän kuin nykyinen Venäjäkään haluaa tunnustaa.

Tässä ei ole sanottu mitään lopputuloksen toivottavuudesta. En pidä edes urheilutoimittajien älyttömästä hokemasta, että joku ”ansaitsi” voiton. Mutta kriittisesti arvioituihin sodanpäämääriin verraten Neuvostoliitto ei voittanut 13.3. Sota jatkui jäätyneenä konfliktina ja puhkesi uudelleen villiksi vuoden ja runsaan kolmen kuukauden kuluttua.

Suomalainen väärinkäsitys johtuu näkökulmasta. Tätä sotaa ajatellaan kevään 1940 tai loppusyksyn 1944 perspektiivistä. Tutkijoiden näkökulma oli vakiintunut ennen vuoden 1991 tapahtumia eli Neuvostoliiton romahtamista. Arkistotietoja on saatu sen jälkeen, mutta todella tärkeät tiedot ovat edelleen salaisia.

Lyhyenä kertauksena: lännelle Neuvostoliiton hyökkäys ja sen arvattava tulos oli läpihuutojuttu. Englanti ja vasta 1941 sotaan liittynyt Yhdysvallat oli erikoistunut sivuuttamaan moraaliset näkökohdat, paitsi jos ne sattuivat edistämään niiden omaa välitöntä etua. Saksa oli nähnyt jo vuonna 1918 Suomen parhaassa tapauksessa raaka-aineita toimittavana siirtomaana. Sillä oli kymmenen muutakin sotilaallisuuttaan pullistelevaa naapuria vaivoinaan. Totuus paljastui varhaissyksyllä 1941. Korkean esikunnan virheellisten laskelmien vuoksi Suomen sotaväen panos Syvärin suunnalla osoittautui yllättäen tärkeäksi, ja tuloksena oli syksyn aikana enemmän sankarivainajia kuin Talvisodassa tai kuin kesän 1944 suurhyökkäyksessä.

Tämä seikka näyttää unohtuvan aina. Hyökkäys Syvärille ja sen taakse oli sotilaallisesti turha ja kuolleita ja vammautuneita ajatellen aivan liian kallis. Turha sanoa, että sota on aina liian kallis. Talvisota ei ollut.

Ranska ja Englanti arvasivat oikein Neuvostoliiton sodanpäämäärän. Stalinin laskelmien mukaan Saksa oli hyökkäämässä mutta ei ainakaan puoleentoista vuoteen. Laskelma oli oikea. Uhkaa Suomen alueelta ei juurikaan ollut. Sen sijaan Pohjois-Ruotsin ja Petsamon malmi oli erittäin tärkeää etenkin nopean kuljetuksen vuoksi. Se oli niin tärkeää, että ensiarvoista oli estää Saksaa pääsemästä siihen kiinni. Tässäkin Stalin epäonnistui.

Mutta epäonnistumisista pahin oli tiedustelufiasko. Suomi aikoi taistella vastaan ja sillä oli siihen kyky. Stalin oli varmistanut virheellisen vakoilutiedon saamisen. Vuonna 1939 kukaan ei uskaltanut toimittaa hänelle tietoja, joista hän ei ehkä olisi pitänyt. Sellainen tieto olisi ollut suomalaisen työväestön poliittisen vakaumuksen ohuus. Ei sillä. Sitäkin fiaskoa on peitelty, että suomalaiset eivät edes tienneet pohjoisen uusista maanteistä eivätkä olleet lainkaan varautuneet hyökkäyksiin Oulun ja Tornion suuntaan, kohti Ruotsin malmia.

En ole isänmaallinen enkä syty alan vouhotuksesta. Näen Talvisodan menestyksen seurauksena elintason noususta ja jyrkän eriarvoisuuden väistymisestä. Hyvin moni osasi ajatella, onko parempi jatkaa omin voimin vai heittäytyä naapurimaan poliittisen aatteen aalloille. Puhe on siis oikeastaan teollisuudesta ja punamultayhteistyöstä.

Tämä on muistopäivän muisto. Jotta ”isänmaallisuus” kukoistaisi uskottavana eikä vain räyhähenkien mielessä, on keskityttävä koulutukseen ja nuorten työpaikkoihin. Ellei muu auta, jätetään meidät vanhat sitten vaikka vähemmälle.