Erkkeri

Tämä oli se aamu. Vaikka nousin epätavallisen myöhään, vasta puoli kuusi, aurinko jo avarsi taivaanrannan. Kun kahvikupillinen oli juotu, ulkona oli jo täysi valo.

Jospa rupeaisi harjoittamaan terveitä elämäntapoja istumalla ulkokuistilla aamutupakalla. Se on mieluisa tapa saada raitista ilmaa. Samalla voisi vuoleskella jotain kalikkaa ja syljeskellä. Ei pihalla kulje ketään ainakaan ennen kahdeksaa, eivät edes Iloiset Rouvat. Ei se mitään. En ole edes varma, mitä ”Howdy, stranger” olisi sujuvasti suomeksi.

Suomalaisittain tämä olisi hirmuista. Isännän kuuluu istua pirtin perällä ja antaa oven vieressä tuolilla huojuvan kävijän kärsiä ja odottaa murahdusta ”peremmälle”.

Mieleeni palautettiin tapaus, jossa vierailija (Ahteri K.) käyttäytyi todella asianmukaisesti juomalla uudenvuodenpäivänä 1973 yhdeksän kupillista kahvia putkeen, kun kerran tarjottiin. Tuosta on kyllä matkaa isäni edelleen voimassa olevaan Vaasan läänin ennätykseen, 27 kupillista kahvia päivässä. Se kuului virkaan eli maalaisasianajajan rasituksiin. Kauppakirjoja laadittaessa ja perukirjoja sommiteltaessa etiketti oli rautainen. Heti kun tuomari astui sisään, lennätettiin pannu hellalle, ja juotava oli, halusi tai ei. Teen tai ”hopeateen” pyytäjää arveltiin sairaaksi ja joka tapauksessa vaativiin asiakirjojen laatimistehtäviin soveltumattomana.

Sitä en valitettavasti muista varmasti, tarjottiinko tuomarille Sinettiä vai Huomio-kahvia. Presidentin sekoitusta saattoi olla pakkaus piilossa, mutta sen juottaminen tuli kysymykseen vain, jos pirttiin olisi ilmaantunut esimerkiksi harhaileva piispa.

Kauan sitten joku toimittaja kirjoitti havaintojaan erkkeristä käsin. Sanoisin että nimi oli Mirja Sassi. Vaihtoehdot ovat vähissä, jos asuu kaupungissa ja kerrostalossa.

Ajattelin tehdä parannuksen. Olimme kylässä Tampereen seudulla. Ystävälläni  on sama vika kuin isälläni oli. Hänkin keräilee kiviä reppuunsa. Jutun kuvana oleva karttajäkälän kirjoma kivi on tyypillinen. Sellainen on minullakin, vaikka ei alkuunkaan yhtä hienoa. Tämä ei ollut edes suurin eikä edustavin.

Mutta parannusta vaatii valokuvaus. Mukana oli koko kamerakassi. Suuri osa kuvistani on huonoja, koska en vaivautunut vaihtamaan objektiivia, ja jalustat olivat tietysti turvallisesti kotona.

Muuan ammattinsa osaava ihminen kehuskeli Sonyn täyden kennon uutuuskameraa, joka näyttää olevan halvempi kuin kuuluisat kilpailijansa. Verkkotesti (dpreview) osoitti, että tuon kameran viritys johtaa kovin alhaisiin ISO-lukemiin ja tämä aiheuttaa tietenkin tärähdyksiä ja liike-epäterävyyttä.

Arvostelussa oli sananen suoraan minulle. Kaltaiseni henkilö, joka harrastaa esimerkiksi auringonnousujen valokuvausta, toimikoon kuin ”keskikoon” kameralla eli jättiläiskennolla. Jalusta ja aikalaukaisin ja haarukointi käyttöön.

Vanhempien kirjojen selaaminen osoittaa, että viimeksi kuluneet sata vuotta valokuvaajat ovat olleet vallitsevan valon armoilla. Kirjojen kuvituskuvat, esimerkiksi Lapista, ovat joko suttuisia tai kuten monet Poutvaaran otokset tolkuttoman tyyliteltyjä ja suotimilla hämääviä. Jos taivaalla seilaa jalaspilviä (cirrus), valokuvaaja menettää malttinsa.

Kivien valokuvaaminen ei ole kovin vaativa ammatti. Tinkiminen menneisyyden periaatteista houkuttelisi. Heijastin eli reflektori tekisi metsässäkin asiat helpommiksi. Tuolla lähimetsässä on yksi ja Savossa toinen maakivi, joiden vaiheista minulla on kuvia noin 30 vuoden ajalta. Niistä saisi vaikka näyttelyn, jos joku olisi niin hullu, että tulisi katsomaan. Ei ole.

Metsässä sanotaan raivoavan taistelun. Jokin laji, esimerkiksi sammal, pääsee voitolla ja tukahduttaa toisia. Jo muutaman vuosikymmenen jälkeen tilanne vaihtuu toiseksi. Tämän näkee metsän valosta ja väristä. Siksi kivet on valokuvattava ympäristössään.

En ymmärrä, miksi amerikkalaiset käyttävät ironista sanontaa väittämällä, että esimerkiksi jokin elokuva on yhtä jännittävä elämys kuin jos katsoisi, miten maali kuivuu seinässä. Olen ajatellut laajentaa repertuaariani. Kivien lisäksi valokuvaa mielelläni puuta, etenkin kaiteita joista maali hilseilee. Mutta jospa todella hioisi jonkin kohdan ja maalaisi, oikein pensselillä, ja sitten kamera valmiiksi ja katsomaan, miten maali kuivuu. Ajatus tuntuu yhtä huimalta kuin junien ja bussien jännitysnäytelmä, vesipisaroiden maailmanhistoriallisen kilpailun seuraaminen ajosuunnassa ylhäältä vinosti alas. Siinä on yritystä ja sattumaa kuin liigaottelussa. Ainakaan minulle kysymyksessä ei ole pelkkä pintajännitys.  On siinä mukana myös pohjajännitystä.