Papukaijan nimi

Sovelias sisareni paitsi täytttää tänään 60 ihastui pienenä papukaijaan. Arvelen että sen nimi oli Tippeli. Undulaattia emme olleet koskaan ennen nähneet emmekä tuotakaan sanaa kuulleet.

Oliko vierailupaikka Kivijärven, Viitasaaren vai Saarijärven apteekkarin asunto, sillä ei ole merkitystä. Se oli poikkeuksellista, että meidät kutsuttiin koko perhe kyläilemään. Epämääräisesti käsitimme, että isämme oli hoitanut jonkin lakiasian, joka arvelumme mukaan liittyi perintöasioihin. Apteekkarin leski oli ensimmäisiä ja viimeisiä koskaan tapaamiamme säätyläisiä. Käytän epäröimättä tuota sanaa. Sivistyneistön kanssa oltiin tekemisissä enemmänkin. Siihen ihmisryhmään kuului esimerkiksi opettajia.

Itse katsoin tarkkaan, kun tämä apteekkarin leski pisteli rapuja. Hän piti niistä. Voi olla etten itse ollut ennen syönytkään rapuja ainakaan pöydän ääressä ja asiaan kuuluva liina leuan alla. Ja häkissä hypähteli undulaatti joka toisteli ymmärrettävästi jotain sanaa. Olin ihmeissäni. Olin tietysti lukenut ja kuullut, että papukaijat osaavat puhua, mutta suhtautunut tähän tietoon lievin epäilyin. Tässä se kuitenkin osoittautui todeksi.

Kun sitten myöhemmin näin ja luin romaanin ”Hänen olivat linnut”, mieleen tuli heti tämä tapaus ja emäntämme eli isäni asiakkaan koti. Väittäisin että sieltä, ehkä samalta matkalta, on peräisin täytetty tunturipöllö, joka on nyt pojallani. Tunturipöllön ampuminen olisi millä tahansa perusteella nykyisin rangaistava teko. Se on Skandinaviassa vähissä. Undulaateilla ei ole hätää. Opin uuden sanan – tuo lemmikkipapukaija on englanniksi ”budgerigar” ja kuuluu olevan lähtöisin Australiasta.

Täytettyjä lintuja oli mahdottomasti, varmaan parikymmentä. Myös maalauksia ja painokuvia oli esillä. Rouvassa itsessäänkin oli jotain lintumaista.

Apteekkari-vainaja oli joskus, joka tapauksessa kauan ennen sotia, harrastanut eläinten täyttämistä, ja selvästi osannut ammattinsa, koska huoneissa säilytetty pöllö on kestänyt joka tapauksessa pian vuosisadan.

Noin paljon asenteet ovat muuttuneet. Täytettyä lintua katsottaisiin pitkään. Ajatus eläimestä luonnonhistorian opetuksen havaintovälineenä on vanhentunut. Mahtaako missään koulussakaan enää olla niitä pelottavia kaappeja, joissa oli vähintään spriihin säilötty kyykäärme, ellei sitten vahtimestari ollut juonut sitä.

Jokseenkin varman mielikuvani mukaan tuossa täytettyjen lintujen yksityiskokoelmassa oli myös silkkiuikku ja kuikka. Oliko porukassa allin lisäksi myös uivelo, sitä en mene sanomaan. Noihin aikoihin Yrjö Kokko oli tehnyt taikasauvallaan lajista kuuluisan (”Ungelon torppa”) samalla tavalla kuin aikaisemmin laulujoutsenesta.

Kotona meillä oli täytetty kärppä, jonka veljeni Mikko oli löytänyt hiihtäessään kouluun ja eräs kylillä asuva poika topannut; muistaakseni isämme oli kirjoittanut pojalle lääninhallitukseen hakemuspaperit tuota toimintaa varten.

Minulta meni 50 vuotta ymmärtää, että nämä tällaiset leskirouvat, jotka tarjosivat rapuja, olivat myös itse täytettyjä lintuja. He olivat muistoja ajasta, joka oli mennyt peruuttamattomasti ohi.

Syy ei ole mielenlaadun eikä kulttuurin, vaan kyllä se on taloudellisten olojen. Parempien ihmisten harrastama kyläily loppui, koska asunnot muuttuivat maaseudullakin ahtaiksi ja sisäkköjen ja keittäjien ammattikunta katosi kaupungeistakin. Kotiapulaiset, joiden kasvattamiin luen itsenikin, olivat aivan aivan osaamattomia torpan tyttöjä, jotka eivät olleet työhön 15-vuotiaina tullessaan välttämättä ennen nähneet edes ilmielävää lihapullaa.

Päivällisten valmistaminen oli niin suuri urakka, että siihen ryhdyttiin vain juhlapyhiksi ja merkkipäivien johdosta, ja avuksi palkattiin mielellään ”ihminen”. Tuo ammattinimike tarkoitti pitokokkia.

Ilmiöön vaikuttivat tietenkin myös huonot ajat. Vanhempani kävivät ”visiitillä” tuttavissa, mutta silloin kysymyksessä oli kahvitarjoilu. Oma sukupolveni kokoontui alkujaan särpimään juuri vapautettua keskiolutta, tai jos tarjolla oli algerialaista punaviiniä, ruoka oli sitten Burgundin pataa, jota kukin kauhoi lautaselle Sarpanevan punaisesta padasta. Salaperäisestä syystä Lucifer-pallogrilli ja keskiolut kuuluivat ikään kuin yhteen. Ja grilliä varten alettiin valmistaa Kabanossia ennen leirinuotiota hallinneen lenkkimakkaran sijaan.

Syntymäpäiviä vietetään läheisten piirissä, ja sietää viettääkin. Mutta muisto noin 60 vuoden takaisista oloista elää. Papit, lääkärit ja eläinlääkärit kiersivät kylillä ja tapasivat ihmisiä, opettajat tunsivat kaikki, mutta apteekkari näyttäytyi tiskin takana harvoin ja rouva ei koskaan. Ajatus herättää paniikkia.  

Silti tilanne on muuttumaton. Viis linnuista. Noin 60-vuotiaat, koulutetut ja itsenäiset naiset pitävät maailmaa yllä muidenkin puolesta. Repikää siitä