Otetaan mitat

Luulin että ”kale” on etunimen lyhenne. Se onkin lehtikaali englanniksi, ja lehtikaalisalaatti on uusi ruokalaji.

Todellisuudessa kysymyksessä on pahamaineinen amerikkalainen markkinointi. Tuo ruokalaji oli ehkä uusi 1400-luvulla ja itse rehu kuuluu monenkin maan perinteisiin. Ihmisten huijaaminen hyödyllisiksi väitetyillä ruuilla on yhtä helppoa kuin poliittisilla aatteilla tai liikkeenjohdon väitetyillä menetelmillä ratsastaminen.

Coleslaw oli minulle Amerikassa uusi tuttavuus. Ihastuin siihen. Nykyisin olen kovin mieltynyt ruokalajiin, jota nimitän kaalisotkuksi. Riivittyä kaalia (kuuluisa suomalainen keksintö juustohöylä on hyvä työkalu) kuullotettuna (uusi sana) ja jauhelihaa. Syödään ahneesti päivän lehteä päivitellen. Täytyisi kysyä keittiön puolelta mausteet. Soijaa, luulisin.

Suomessa kaalilla oli sama perusteeton huono maine kuin toppatakeilla ja vilttitossuilla. Arvaan että tuon vihanneksen viihtyminen Venäjällä liittyisi sen kylmänkestävyyteen. Karjalaiset esivanhempani kehuivat kaalimaitaan. Vaikka pellolla oli lunta, sieltä voi käydä potkaisemassa kaalinkerän kainaloon ja ei muuta kuin soppaa laittamaan, parhaassa tapauksessa bortshia. Maailmanhistorian toisessa päässä Alger Hiss pisteli mikrofilmejä piiloon kaalinpäihin ja välitti näin tietoja USA:n sotilassalaisuuksista Neuvostoliitolle.

Todellisuus on tarua ikävystyttävämpää. Oliko virkamies Alger Hiss oikea vakoilija vai J. Edgar Hooverin ja nuoren Nixonin ensimmäinen uhri, se on todellisuudessa hiukan epäselvää. Eivätkä ne piilot olleetkaan kaalinpäitä, vaan kurpitsoita, jotka maistuvat kieltämättä hyvältä myös salaatissa. Joka tapauksessa tapahtumasarja jäi vainoamaan muiden joukossa James Ellroyta, joka on aikamme parhaita, hulluimpia ja monessa mielessä vaikealukuisimpia jännityskirjailijoita.

Ellroyn lukemisesta tulee vatsa kipeäksi. Hänelle painajaisunet ovat todellisempia kuin arki ja valve. Saman tyylilajin vastakkainen mestari on belgialainen Simenon. Maigret on kuin kaalisalaattia. Maigretin lukemisesta tulee ravituksi, kuten viimeksi ystäväni Kai Ekholm on blogissaan selvittänyt. Kaalin ystävän tulee huomata, että rouva Maigret, jonka keittokirjakin on julkaistu, oli hyvin tarkka myös hapankaalin (crout) hauduttamisesta (mijouter).

Ranska on sellainen kieli, että viehättävää ihmistä, etenkin lasta, puhutellaan kaaliksi. ”Mon chou”.

Minulla ei ole ollut sydäntä mainita Ekholmille, että edesmenneen Aili Palménin kirjahyllyssä olivat usein kirjailijan hänelle henkilökohtaisesti omistamina käytännössä kaikki Maigretit, joita hän itsekin käänsi. Kerran radio-ohjelmassani Aili kertoi kipakasti hyvin tuntemastaan Simenonista ja tämän kammottavasta akasta. Siitä ohjelmassani ei tehty numeroa, että Simenon oli itse vielä kammottavampi ja että hänen muistelmissaan selvittämänsä lukemattomat naisjutut ovat sekä vastenmielisiä että ilmeisen epätosia. Eli Otavassa oli ihminen, joka tunsi Simenonin ja oli kukaties saanut vihjeen tekijästä 40-luvulla Sveitsistä (Sinikka Kallio – mikä ettei myös tämän puoliso Rolf Nevanlinna).

Simenon ja todellisuudessa myös Ellroy edustavat menneisyyden maailmaa, johon itsekin kuulun. Kukaan ei varmaan pannut merkille, että blogikirjani kansi on minun aloitteestani plagioitu Maigret’sta, etenkin nyt myynnissä olevasta Omnibus-sarjasta. Pari väriä, paksu viiva, väripinnat, vanha ihminen – piippu. Jos joku halujaa filosofisen selityksen, ehkä pidä komisariota sukulaissieluna, koska hänkin oli sydänjuuriaan myöten virkamies, kuten minäkin, ja virkamiehenä aina olosuhteiden uhri, kuten minä. Harvoin aktiivinen toimija, ei koskaan sankari, kaikkien tuulien tuivertama.

Jonkun pitäisi tehdä Maigretista äänikirjoja suomeksi. Uskon äänikirjoihin mutta en suomalaisten kustantajien kykyihin sillä alalla. Pieni vertailu etenkin Spotifystä löytyviin englantilaisiin, saksalaisiin ja ranskalaisiin äänikirjoihin paljastaa tietyn eron: ammattitaito. Se ei riitä alkuunkaan, että osaa ääntää äidinkieltään, kuten eräät näyttelijät osaavat. Teksti on myös rytmitettävä ja painotettava. Tuo taito on hiukan kuin soittamista. Sitä saa meillä etsiä. Veikko Sinisalo oli niin hyvä, että tietty pateettisuus ei lainkaan häiritse.

Samaan aikaan kuin kustantajat ja Elisa Kirja ovat kovasti siirtymässä e-kirjoihin ja ä-kirjoihin, muu maailma on siirtymässä niistä pois.

CD-levy on käytännössä jo kuollut kaupallisesti ja tietenkin vinyylien osuus erikoisuus, muutama prosentti. Muta myös iTunes ja vastaavat ovat kuolleet. Ostava yleisö ei enää lataa. Yleisö striimaa. Aineisto on tietysti melkein pelkkää musiikkia – vaikka äänikirjojen osuus on havaittavissa tilastoista. Klassisella musiikilla ei ole minkäänlaista rahallista merkitystä. Kaltaiseni ihminen, joka kuuntelee ja jopa hankkii Bachia ja Schubertia ja vastaavia, kuuluu musiikin ostajien vähemmistöön, jonka markkinaosuus on noin 0,000001 % musiikin kuluttajista. Musiikkitalo ja ooppera pärjäävät, koska siellä myydään istuinpaikkoja ja näkyvyyttä; musiikki on sivuseikka.