Mokat

Eilen oli puhe siitä, menivätkö naapurin isännällä piimät kaivoon. Näinkin pääsi käymään kansansadun isännälle, joka oli liikaa viisas. Hän sitoi kirnun selkäänsä, joka se tanhualla kulkiessa sopivasti hölskyisi, mutta unohti keksintönsä, kun piti välillä kumartua nostamaan sangolla vettä…

Korkeiden tahojen toimia miettiessä on jatkuva taipumus ajatella, että heidän toimintansa perustuu parhaaseen olemassa olevaan informaatioon, joka on analysoitu huolella. Sitten he käyttävän ylivoimaisia hengenvoimiaan ja päätyvät ratkaisuihin.

Markku Kuisma ja Pekka Seppänen miettivät tätä samaa ilmiötä aivan uudessa kirjassaan ”Suomen pahimmat bisnesmokat. Tarinoita Huippujohtamisesta” (Siltala, 2015).

Kirja on pieni ja nopeasti luettu mutta heppoisuus on siitä kaukana. Kuisma on taloushistoriaan erikoistunut professori ja Seppänen muun ohella entinen Talouselämän päätoimittaja eli vanha tekijä talouskirjoittamisessa.

Kirjoittajia yhdistää kunnioittava asenne liikkeenjohtajiin, etenkin niin sanottujen huippujohtajien tekemisiin. He ovat paneutuneet niihin. Mukana ovat palkitsemisjärjestelmät, onnistumiset, tahattomat onnistumiset ja erilaiset epäonnistumiset. Arvio on helppo hyväksyä todeksi. Vaikka asianomaisten oma käsitys näyttää olevan toinen, huippujohtajat ovat tavallisia ihmisiä, joiden toiminnan tulokset ovat tavallisia ja poikkeavat arkisista vain kooltaan. Siinä missä minun erehdykseni maksaa tuhat euroa, eräiden virheet maksavat tuhat miljoonaa, ja vielä siten kätevästi, että lasku lankeaa yleisölle.

Kysymyksessä ei ole paljastuskirjoittelu, joka muuten tuhoaisikin kirjan argumentin. Paljastaminen ja ”totuuden” esiin tuominen  on suosittua. Sellainen sisältää kuitenkin oletuksen, että kirjoittaja ymmärtäisi ja olisi ymmärtänyt asian paremmin kuin toimijat.

Kuisma ja Seppänen väittävät, että liikkeenjohtajat ja huippujohtajat ovat tavallisia ihmisiä.

Tämä on sensaatiomainen ajatus. Viihteellinen media, johon valitettavasti on luettava myös johtavat sanomalehdet ja monet televisio-ohjelmat, on hyvin halukas järjestämään liikkeenjohdon missikilpailuja. Ajatus on ehkä omaksuttu 1920-luvun Hollywoodista. Eräät tähdet ovat ”ylimaallisia”. He poikkeavat tavallisista ihmisistä kaikessa. Se käy ilmi jopa korvan tähystyksessä ja poskiontelon tulehduksessa. Yleisö oli valmis uskomaan, ettei filmitähti voi kärsiä esimerkiksi jalkahiestä. On hän niin sankarillinen. Ja tarvittaessa todellisuutta voi muuttaa. Ensin otettiin käsiteltäväksi hampaat, lopulta etenkin lähes alaikäisten naishenkilöicen maitorauhasia ympäröivä kudos.

Suosittelen tätä kirjaa. On tunnettua, ettei monilla ole arjen tiimellyksessä mahdollisuutta paneutua lähimenneisyyden mutkikkaisiin tapahtumasarjoihin syvällisesti. Kuisma ja Seppänen ovat tehneet sen puolestanne. Oma asianne on selvittää itsellenne, vakuututteko. Itse olen suoraan sanoen seurannut alaa tarkasti, niin että tässä kirjassa ei ole suuria yllätyksiä. Sanottavan kokoaminen iskeväksi sarjaksi näköaloja on aina erittäin hyvä työ, sillä sitä mukaa kuin näköaloja aukeaa, niitä myös unohtuu.

Kirjoittajat muistuttavat, että ”peruutuspeiliin katsominen” on hyvä tapa. Näin on. Peilit saattavat pelastaa kulkuneuvon, tai hengen. Taloudellissävyinen kirjoittelu ja lausuntojen lateleminen näyttää olevan merkittävä ajattelun uhka, jota tällainen kirja osaltaan torjuu.

Kun fundamentalistiksi ruvenneelle markkinatalouden kannattajalle huomauttaa tosiasiasta, joka ei sovi hänen ylistämäänsä oppiin, vastaus on luultavasti ”poikkeus vahvistaa säännön”. Olen joskus vastannut, että jos tuolla lauseella on tarkoitus vähätellä poikkeuksia, silloin unohdetaan, että matematiikassa aina ja fysiikassa melkein aina poikkeus murskaa säännön. Poikkeus pakottaa selvittämään tarkasti, mistä on kysymys. Luonnontiede ei tunnusta mielipidetutkimusten + - 2 % -sääntöä. Itse asiassa tiede sellaisena kuin me ymmärrämme sen nyt, alkoi planeettojen ratojen ja sitten painovoiman ”poikkeusten” selvittämisestä. Samaa voisi sanoa Einsteinin kolmannesta suuresta oivalluksesta, Brownin liikkeestä. Ennen oli arveltu, että hiukkaset liikkuvat muuten vain. Nyt kävi ilmi, että kysymyksessä onkin lämpöliike.

Kuisma ja Seppänen suosittavat liikkeenjohtajille mielikirjaksi Tuntemattoman sotilaan sijasta Seitsemää veljestä, joka sisältää kaikki liikkeenjohtajan perustyypit.

Kirjan esittelyyn on ahdettava jotain kriittistä. Siksi huomautan omasta puolestani, etten ole varma, oliko liikkeenjohtajien suosikki Koskela parempi johtaja kuin Lammio. Koskela kaatui, oikeastaan ihan turhaan, väsymystään ja kyllästyneisyyttään. Lammio säilyi hengissä lopputaisteluihin U-asemassa. Luultavasti hänestä tuli sotien jälkeen liikkeenjohtaja. Sellaista kokemusta minulla mielestäni on.