Meedioista

Mediayhtiöistä kirjoittavat yleensä meediot. En muista nähneeni montakaan painettua sanaa esimerkiksi WSOY:n taloudellisesta tilasta yhdistettynä Hannu Tarmion erottamisjupakkaan.

Välillä on niin, että vaikka esimerkiksi pornosta ja politiikasta puhutaan, osakeyhtiön osakkeenomistajat ovat kiinnostuneita rahasta.

Naureskelen ja kummastelen näinä päivinä muistiin palautettuja Otavan 1960-luvun lopun ongelmien kuvauksia kirjoissa ja lehdissä. Muutamin harvoin poikkeuksin kustannusliikkeiden historiikkien kirjoittajat eivät ymmärrä liiketoimintaa tai sitten sivuuttavat sen.

Suomen Kuvalehti tiesi, että Koneen Pekka Herliniä tarkoitettiin Otavan ostajaksi sen hädänalaisessa tilassa. Kysäisin asiasta. Suvun piirissä tällaista tietoa ei ole. Sen taas tiedän itsekin, että humalaiset lätisevät saunassa kaikenlaista, mitä ei ole tarkoitettu todeksi eikä toisteltavaksi.

Otava on ja oli yksi Suomen arvokkaimmista yhtiöistä, paitsi rahassa laskettuna. Kirjapuoli on kooltaan samaa luokkaa, ottaakseni vertauskohdan 1960-luvulta, kuin kumikorjaamo Kuopion takaa, siis todella pieni. Yhtyneet Kuvalehdet, nykyinen Otavamedia on jo isompi, mutta lehtifirma on aina huono bisnes. Kun joku pienenpieni hissiyhtiö saa koko ajan varoa ja seurata omia osakkeitaan, etteivät ne joudun kilpailijan käsiin, lehtiyhtiöstä ei pääse eroon vaikka itkisi.

Otavan vaikeuksien yksi syy oli suvun sisäinen riita lehdistä. Suku julkaisi Yhtyneitä, mutta yksi suvun jäsen, kaksoisveli Jorma Reenpää, piti kilpailevaa lehtiyhtiötä. Ja Otava ja WSOY olivat siamilaisia kaksosia, koska ne omistivat Yhtyneet Kuvalehdet puoliksi. Kauan kestänyt järjestely muistutti suuresti kartellia – ulkopuolinen voima oli lähinnä Lyytikäisten Apu.

Yllättyneenä luin, että Heikki ja Olli Reenpää muistavat pelastaneensa Otavan 1968, kun yhtiö oli konkurssikypsä ja vuorineuvos Kari Reenpää ampui itsensä.

Tähän asti on muistettu toisin. Reino Vento pelasi itse itsensä paitsioon, mutta pelastajana mainitaan sellainen Paavo Haavikko.

Haavikon taloudellista nerokkuutta on hehkutettu, eräin osin aiheestakin. Otavan tilanteeseen riitti kuitenkin kansakoulujärki, jota yhtiössä ei ollut muutoin käytettävissä. Kustannusliike on aina kassavirtansa armoilla tulorahoituksen varassa. Kun likviditeettikriisi on niin paha, että palkkoja ei saada maksetuksi eikä kukaan myy paperia, on kaksi vaihtoehtoa. On jätettävä konkurssihakemus tai mentävä vielä kerran pankkiin ja esitettävä oikeat numerot ja järkevä suunnitelma saneerauksesta.

Huonompikin pankinjohtaja ymmärtää, että kun konkurssissa suurin osa luotoista menee tappioiksi, uskottava velkataakan keventämissuunnitelma, joka alkaa kiinteistöjen ja tappiollisten sivuliikkeiden myymisellä, on harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Niin tapahtui tuossakin tapauksessa. Omistajasuku pannaan samalla koipussiin. Näin ei tapahtunut tuossa tapauksessa, koska Reenpäät olivat todella komea julkisivua ja Casimir Ehrnrooth oli vielä naimisissa Eeva R:n kanssa.

Olin mukana. Olin asianajotoimistossa, joka oli jo vuosikymmeniä hoitanut monenkin kustantajan lakiasioita ja huvikseni kävin arkistostakin läpi mielenkiintoisia asiakirjoja, kuten sitten Otavan palveluksessa. Olen nähnyt tilit ja taseet ja tiedän, että Reenpään komeiden serkusten oli vaikea oppia, mitä eroa on investoinnilla ja inventoinnilla. Kun Haavikko puhui poistoista tai kirjavaraston arvostamisesta taseessa, he eivät oikein ymmärtäneet, ja kun puhe siirtyi varaston kiertonopeuteen, mentiin aivan vieraalle alueelle. Kirjojen määrähintajärjestelmän purkaminen olisi edellyttänyt notkeutta, jota Otavalla ei ollut.

Ongelma on yksinkertainen: kirjoihin menee rahaa eli niiden valmistaminen maksaa. Niistä tulee rahaa vasta kun ne on myyty. Jos kirjoja ei myydä tarpeeksi, se on suuri ongelma. Suomessa kustannusliikkeet ovat peittäneet tuon aukon ”siviilitöillä” eli käyttämällä itse omistamiaan kirjapainoja. Otava menestyi oikein hyvin painamalla mm. armeijalle ohjesääntöjä, karttoja, lomakkeita – aivan mitä vain. Se on järkevää liiketoimintaa. Yleisen kirjallisuuden kustantaminen on ollut yleensä tappiollista. Jos muutama kirja menestyy, uhkaa Särkkä-syndrooma. T.J. Särkkä ajautui tusinatuotantoon ja lopulta ulos markkinoilta saatuaan aivan liikaa rahaa ”Tuntemattomalla sotilaalla”. Kun jaksottamista ei yleensä osattu, ongelma oli vähän sama kuin Mika Waltarilla, jonka ”Sinuhen” palkkioiden verotus oli nujertaa taloudellisesti.

Kerran seisoin vieressä, kun joku ihminen ällötti tälle Haavikolla jotain suuresta taiteilijasta. Haavikko vastasi: näkisittepä, miten ekonomiveljeni tekee tilinpäätöksiä. Hän se on meidän perheen suuri taiteilija.