Silminnäkijöistä

On ollut puhetta kauan sitten menneiden asioiden koonnoksesta. Mielessä on ollut Suomen 1960-luku. Siihen kuuluvat Jarkko Laine ja kustannusliike Otavan murhenäytelmä, Anttilan liikkeen katoaminen ja Huonot kirjat.

Pilkatkaa kaikin mokomin. Olen kirjoittanut näillä otsikoilla oman käsitykseni mukaan romaania nyt yli kymmenen vuotta. Tiedän että käytän sanaa ”romaani” toisin kuin yleiskieli ja siis luultavasti hyvin väärin. Lievä lohdutus on että niin tekevät toisetkin romaanikirjailijat. Luen hyvin iloisena esimerkiksi Rosa Liksomin tyyppisiä teoksia. Eilen tutkimassani ”Kreisland” –teoksessa on aivan selvästi joka sana totta, ja kaikki perustuu kirjoittajan itse kokemaan ja näkemään.

Valitettavasti jatkoin lukemalla Veikko Huovisen parhaaksi muistamaani tekstiä ”Talvituristi”. Se on niin hyvä, että olin aivan lohduton. Aika perinteinen psykologinen draama syvän epätodellisuuden ja mahdottomuuden maailmassa vetää tulpan irti elämän kylpyammeesta.

En tavoittele pohjoismaista kirjallisuuspalkintoa ”romaanillani” ja itse tehtävään joutuneena en ymmärrä, kuinka joku muu jaksaisi lukea tätä, kun en tahdo millään jaksaa itsekään. Nukuttaa kun luen, miten vajaa vuosi sitten (23.5.2014 ”Barents”) käskin taas liittyä Natoon ja väitin, että Putin valloittaa Krimin ja uhkaa ydinaseilla.

Tämä on tietysti itsetehostuksenakin outoa asiaa. Kysymyksessä on tapa korostaa, ettei tämä kirjoittaja pyri erityisemmin olemaan oikeassa. Tarkoituksena on teeskentely ja makeilu eli lukijoiden viihdyttäminen. Ja tarkoitus pyhittää keinot, kuten Lao-Tsu sanoi, tai mahdollisesti Jeesus.

Viittaan siis viime kirjaan ja samalla seuraavaan, valmisteilla olevaan.

Oma reaktioni näiden kirjoitusteni lukemiseen on aivan sama kuin isäni kirjoihin. Joudun plaraamaan niitä siihen Lapin antologiaan, jonka nimeksi on nyt päätetty panna Pohjankirja. Kansien väliin menee siis kaikenlaista kirjoitusta; tällä hetkellä minua kiihdyttää (A.J. Sjögrenin1794 – 1855) laaja selvitys pohjoisesta maanäärestä vuodelta 1828 ja termoluminisenssi uusimmassa jääkausien välisen ajan arkeologiassa.

Reaktio on, että näin valheellista ja yksipuolista ja hämäräperäistä sepustusta ei usein näekään. Tämä tarkoitti siis kemppisiä, ei Sjögreniä eikä muita tutkijoita.

Kaikkein valheellisinta on asettuminen aikalaistodistajaksi. Huomaan itsekin toistelevani aika usein, etten osaa valehdella vakuuttavasti, kun olin itse jossain tapahtumasarjassa mukana. Sopusuhtaisen, vaikuttavan ja syvällisen kuvan luominen edellyttää, että kirjoittaja ei tiedä asiasta juuri mitään ja on päässyt itse valitsemaan ja järjestelemään ”dokumentit”, joihin esitys perustuu.

Ettei rieha menisi rajattomaksi, muistutan että eilen mainitsemani historiikin kirjoittaja Juhani Salokannel ja sen arvostelija Hannu Marttila ovat tuttujani, suunnilleen saman ikäisiä kuin minä ja tiedän, että he ovat itse mukana olleita ja lisäksi asioihin perehtyneitä. En liioin halua väittää omia käsityksiäni oikeammaksi kuin heidän.

Valheellisuuden yksi syy on aivan selvä ja helppo. Vielä puolen vuosisadan jälkeen on ihmisiä ja ennen kaikkea noiden ihmisten lapsia, joiden takia ei tee lainkaan mieli edes mainita seikkoja, jotka vaikuttivat vahvasti tekoihin ja valintoihin. Sellainen syy voi olla vakava henkinen järkkyminen, joka johti sairaalahoitoon ja sitten parantumiseen, tai esimerkiksi sarja keskenmenoja.

Jos tiedän, että edesmennyt henkilö X on monen nykyisin elävän itsetunnon ja ymmärryksen kannalta hyvin tärkeä juuri sellaisena hahmona, jollaisena hänet esitetään, miksi ja millä oikeudella rupeaisin kertomaan, että asianomainen teki pappilan piialle aviottoman lapsen, luikki kunniattomasti tiehensä ja nousi nopeasti olemalla oikein mielin kielin jossain toisella seudulla ensin kirkonvartijaksi ja sitten osuuskassan johtajaksi?

Paha taikauskon muoto on edelleen jatkuva usko henkilötodistajiin eli silminnäkijöihin. Tuon uskon ylimpinä ovat tuomioistuimet. Laajojen tutkimusten ja kokeiden jälkeen kaikki tuomaritkin tietävät, että silminnäkijöiden havainnot ja niistä muistamat ovat erittäin epäluotettavia. Se on pelkkää kognitiota, mutta päälle tulevat ennakkoasenteet. Siihen ei tarvita edes hypnoosia, että ihmisen saa muikistelemaan mielihyvästä tarjoamalla hänelle suuhun suolaa sokerina. Siksi liike-elämää ja kirjallisuutta yhdistää laki: se parhaiten menestyy, joka valehtelee vakuuttavimmin.