2. helmikuuta 2015

Turpa rutussa





Tason nostamisen perustelut ovat aina huonompia kuin syyt säästää rahat ja olla tekemättä mitään. Tai – niin perustelujen esittäjät tuntuvat luulevan.

Eilen kirjoitin, että Dostojevski ja Bach ovat hölynpölyä, koska näin on, jos asiaa tarkastelee riittävän ahtaasti ja asiayhteyksiä huomioon ottamatta. Kumpikaan ei esimerkiksi edistä ruuansulatusta eikä helpota ihon ongelmia. Jos vaivana on hilse tai silsa, apua ei löydy tuolta suunnalta.

Mielipidekyselyssä kulttuurin määrärahojen leikkaaminen on suosittu ajatus. Tuo suosio johtuu osittain siitä, että niin harva vastaajista tietää, mitä ovat kulttuurin määrärahat.

Moniko vakaumuksen ihminen on tullut ajatelleeksi, että hyötyajattelu on hyödytöntä?

Olen sen jo hyvin pienen vähemmistön jäsen, joka on omin korvin kuullut vastustettavan koulupakkoa ja etenkin lukutaitoa. ”Opetetaan vain lapsia laiskoiksi.” ”Oppivat vain vaatimaan lisää palkkaa.” Itse en ole sitä kuullut, mutta vähän ennen minun aikaani vastustettiin myös äkeitä, koska risukarhi on ennenkin riittänyt, ja sitä ennen kaupasta ostettuja auroja pidettiin hulluutena, koska kuka tahansa nikkaroi sopivasta juurakosta aatran tarpeisiinsa.

Jokin siinä on, kun on niin vaikea selittää, että sananvapaus on oikeutta olla tyhmä. Se on oikeutta olla tietämätön. Se on oikeutta tyrkyttää toisille aivan ihmeellisiä mielipiteitä. Siihen kuuluu sekin, että tosiasioina tarjotaan valheita tai omia päähänpistoja.

Viime viikkojen suosituista puheenaiheista ”informaatiosota” voi olla asiallinen nimitys, mutta siinä on pahasti harhaan johtava vivahde. Kaikki sodat ovat ja ovat aina olleet informaatiosotia, ja kylätappelut samoin.

Vihollisen tai muun vastapuolen mielialoihin vaikuttaminen esimerkiksi levittämällä virheellisiä tietoja ja aitoja uhkauksia on oikeastaan politiikkaa. Tämä meikäläinen poliittinen järjestelmä toimii siten, että yleensä siinä menestyy hyvin se, joka on etevä levittämää väärää tietoa. Oikea tai joka tapauksessa uskottava tieto on valitettavasti useimmiten niin mutkikasta, ettei siitä saa iskulauseita.

”Leipää” oli hieno poliittinen vaatimus. Se tehosi niihinkin, jotka olivat juuri pistelleet limpun suihinsa, koska ajatus on niin helppo. Lokakuun vallankumouksen bolshevikkien vaatimus ”kaikki valta neuvostoille” oli etevä ohjelma. Juuri kukaan ei tiennyt, mikä on ”neuvosto” eli soveetti, eikä niistä parin alkuvuoden jälkeen puhuttukaan. Niitä käytettiin erilaisten asioiden nimityksenä ja näin saatiin hieno nimikin valtiolle, Neuvosto-Venäjä, sittemmin Neuvostoliitto. Huonon vitsin mukaan Mannerheim mainitsi sodanaikana Waldenille saaneensa onnittelusähkeen neuvostovaltiolta, kun sähkeen oli lähettänyt valtioneuvosto.

Dostojevski oli suurmies jo eläessään. Johtavia poliitikkoja eli hoviväkeä miellytti hänen tapansa korostaa Venäjän kansan eräänlaista pyhyyttä ja paremmuutta verrattuna esimerkiksi muuhun Eurooppaan. Hän oli sitä mieltä, mutta kirjoitti kyllä esimerkiksi ”Karamazovin veljeksissä” Ukrainan sodan historian ja ennustuksen sen jatkosta. Kirja oli niin paksu, etteivät vastuulliset tasot silloinkaan jaksaneet lukea sitä loppuun.

Bach puolestaan sai harva se päivä kuulla Leipzigin raatimiehiltä, ettei hänen musiikkinsa ollut oikein sopivaa eikä aivan tarpeellistakaan. Hän ei uskonut. Hänen teoksensa ovat täynnä jytkähdyksiä ja jytkyjä, jotka on kirjoitettu niin taitavasti muun musiikin sekaan, etteivät niitä kaupunginvaltuuston jäsenet huomaakaan.

Vallankäyttäjät suosivat yleensä yksinkertaista ja yksitoikkoista musiikkia, kuten satakunta vuotta sitten Suomessa virrenveisuuta ja nykyisin sitä kaikkein keskinkertaisinta rokkia, joka ei ota eikä anna. Mielenkiintoista muuten, että vaikka sota nosti suureen suosioon haikeat laulelmat ja reippaan jenkan rytkeen, Yle piti vuosikymmeniä puoliaan ”ala-arvoista” musiikkia vastaan ja enimmäkseen kieltäytyi soittamasta sitä.

Tässä kirjoituksessa taustalla on eilen lehdessä pätevästi ja ajatellen arvosteltu Paavo Haavikon koottujen runojen laitos. Olin nuorena hyvin innostunut näistä 1950-luvun niteistä ja niitä lähinnä seuranneesta. Myöhempiä olen jopa kirjoittanut puhtaaksi, mutta ne eivät enää jytkähtänet samalla tavalla. Mutta varhaisempien tekstien luonnehtiminen ikään kuin deskriptiiviseksi geometriaksi oli arvostelussa virhe. Kyllä ne oli kolmiulotteisia. Juuri se teki niistä erikoisia, poikkeavia, monien mielestä vaikeatajuisiakin. Niiden lukemiseen ja niistä nauttimiseen tarvitaan kolme silmää.


15 kommenttia:

  1. No niin. Jos ei tiedä, mitä on bernhardismi, ei ymmärrä, miksi edellisessä ”postauksessa” kampattiin kaksi taiteenlajin edustajaa, Dostojevski ja Bach, jotka nyt nostetaan jaloilleen.

    Asia on niin, niinkuin täällä todistetaan, että on erilaisia ajatusmalleja. Hyötyajattelu lienee niistä yleisin. Hyötyajattelun voi ajatella olevan ainoan oikean. Se tähtää hyvinvointiin. Mutta niin tehdessä unohdetaan, että hyötyajattelu yksinään vie metsään. On pakko olla jotain sen lisäksi.

    Bernhard (itävaltalainen kirjailija) teilasi kaiken kirjoissaan, myös itsensä ja kaiken sen, mitä pidettiin melkein pyhänä. Hän teki niin tietoisena tarkoituksenaan osoittaa, miten erilailla voi ajatella, ja miten jokainen asia on käännettävissä nurin. Hän halusi rikkoa luutuneita ajatuskäsityksiä, ja siksi pidän Thomas Bernhardia hauskana kirjailijana. On hauskaa, kun itsellekin merkitsevä asia potkaistaan nurin, ja saa nähdäkseen, miten mistä asiasta tahansa, voi löytyä virheellisyyksiä, ja yksisilmäisyyttä.

    Kullekin ajalle ja aikakaudelle on ominaista ajattelemisen muuttuminen. Mutta siitä huolimatta on asioita, jotka pysyvät samoina sukupolvesta toiseen, niitä vain tarkastellaan eri näkökohdista.

    Minusta tämä kirjoitus pyrkii esittämään juuri tätä. Runoilijatkaan eivät aina pysy ajan tasalla. Kuitenkin monella parhaista runoilijoista on ihmeellinen kyky nähdä niin menneeseen kuin tulevaan. Vai tekevätkö he sitä vahingossa, en tiedä.

    Kemppinen osaa tehdä bernhardit. Siksi pidän hänen kirjoituksistaan. Hän osaa väännellä ja käännellä asioita parhaansa mukaan. Se on minusta paitsi hauskaa, myös hyödyllistä! Varsinaista hyötyajattelua on kyllä turha täältä etsiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sovittaisiinko, että hyötyajattelu on oikein välinearvoisa kun taas lopullisissa arvoissa se johtaa kauheuteen.

      Siten pitää vain sopia kumpaan arvoryhmään talous kuuluu. Itse äänestän välinearvoa.

      Poista
  2. Mitä diktaatorit (esimerkiksi Venäjän) itse asiassa haluavat taiteelta ja muulta ajatusmaailmalta - kontrolloida sitä. Siksi kevyempi kultuuri on suositumpi vallan mielestä. Se ymmärtää sitä ja sen mahdollinen kieltäminen useimmin koskee ajatuksiltaan pienempia ihmisiä jotka eivät näe riittävän isoa kuvaa ja siksi eivät pystyy vastaamaan göebelseille. Isot, ajatuksiltaan isot ja mutkikkaat ihmiset ovat hitlereille loputon vaara, koska heidän ajatuksiaan on vaikea lukea ja he ovat myös vastaanottajina liian eteviä diktaattorin ja sen pyrsttönnuolijoiden petollisille tempuille. Hitlerin ainoat oikeat poliittiset viholliset Saksassa olivat vonnit, aristokraatit. Putinin potentiaaliset viholliset ovat samoin kontrolloimattomat viisaat ihmiset. Pussy Riot oli erittäin vaarallinen, koska se oli täysin riippumaton Putinista mutta pystyi saamaan suurta huomiota ilman minkäänlaista omaa mediaa Venäjällä paitsi youtube. Venäjällä on yksi suosittu radiokanava ja sillä kanavalla on oma televisiokanava - Eho Moskvõ ja RTVi. Se tekee ohjelmia jotka koskaan ei ole Putinin-mielisia. Useimmin on päin vastoin. Sen tekijät ovat hienoimmat nuoret venäläiset jotka pystyvät tekemään maailmanloukkaista rehellisiä puheohjelmaa kenen kanssa tahansa. Tuntuu siltä, että se ei olisikaan Venäjän putinistinen p.skamedia niin kuin kaikki muu tällä hetkellä. Mutta niidenkin kanavien omistaja on Gazprom. Ajatelkaa. Jos on 100 isoa valhen lähdettä, niin kyllä on ovelaa pitää auki myös yksi pieni toduuden lähde jonka hana on mulla varmasti kädessä. Se toduuden lähde on tarkoitettu venttiiliksi sellaisille ihmisille kuin Pussy Riot ja vonnit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Hitlerin ainoat oikeat poliittiset viholliset Saksassa olivat vonnit, aristokraatit."

      Niin, mielenkiintoinen kysymys, miksi saksalainen älymystö meni joko Hitlerin kelkkaan tai oli hampaaton.

      Poista
    2. Sitä itsekin hämmästellessäni luin prof Klempererin kirjan
      "Tahdon todistaa".
      Nimi on jossain määrin harhaan johtava.
      Kuvaavampi nimi sille olisi ollut
      "Tahdoin elää".

      Poista
  3. 1."Kyllä ne oli kolmiulotteisia. Juuri se teki niistä erikoisia, poikkeavia, monien mielestä vaikeatajuisiakin. Niiden lukemiseen ja niistä nauttimiseen tarvitaan kolme silmää."
    Jos kirjoittaa vaikeatajuisesta, olisi mielenkiiintoista, jutun loppuun saada edes yksi esimerkki.
    Tässä olet löytänyt kolmannen silmäsi ja Haavikon kolmiulotteisuuden. Anna siis joku esimerkki,
    (niin kuin Mirkka Rekola kirjoituskokoelmassaan Muistinavaruus, wsoy 2000).
    Muutoin edes yrittää nauttia, ja influenssani vain ärtyy.

    2. Influenssaa on liikkeellä, palelen ja jään levolle.
    Koska kirjoja ei kuulemma osteta, ostan nyt yhden kovakantisen(tosin ostetuista ostetuimman).
    Se on tämän blogin anisio.
    Jo Nesbosta olet pitänyt ääntä.
    Pääkaupunkiseudun kirjastoihin on hankittu 329 kpl Isänsä poika-kirjaa,
    lainaajia on jonossa 400.
    Säg mig onko muut jo lukeneet?, kysyi Cheek

    3. Päivän mietelause:
    Pitäisi perehtyä ja tehdä perusteellisesti, jos nyt edes jotakin.

    Hyvää päivänjatkoa kaikille!

    VastaaPoista
  4. Tuosta kuvatusta hatusta: mikä sen virallinen nimi on? 60-luvun Jyväskylässä se oli "Kyllikki". Pyytämällä sain Kyllikin 60-vuotislahjaksi, juuri tuollaisen mustan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajankohtaan sopiva olisi Krim. Tehdäänkö silta vai mennäänkö maitse?

      Arpomassa Kunnaksen Ilkka

      Poista
  5. Peruskouluakin vastustettiin ankarasti, koska onhan se nyt aivan älytöntä laittaa etevät oppilaat ja tyhmät oppilaat samaan kouluun ja luokkaan. Tietäähän sen mitä siitä seuraa: tasapäistys.

    Varmaan se niin onkin, mutta näköjään hyviä puolia on sittenkin enemmän. Sama pätee meikäläiseen armeijaankin, jossa maailmanrannan rellun ja tirehtöriän tohtorin alokaspunkat ovat vierekkäin.

    VastaaPoista
  6. Ymmärtääkseni kansakoulun vastustuksessa kyse oli myös muusta kuin pelkästä hyötyajattelusta. Itselleni oli šokki löytää vaimon isoäidin seurakunnallisen lastenkoulun päästätodistus 1930-luvun puolesta välistä. Etelä-Suomessa oli siis vielä tuolloin kiertokouluja! Kiertokoulun jälkeen oli sitten käyty vielä kansakoulun jatkokurssi, yhteensä 100 tuntia.

    Syy tähän outoon ilmiöön ei ollut vain hyötyajattelussa vaan paikkakunnan vahvassa uskonnollisessa perinteessä. Jos kuulutaan opinsuuntaan, jolle Topelius, Runeberg ja Lönnrot ovat maallistuneita, järkeisuskovaisia runoilijoita, kansakoulu näyttäytyy suorastaan helvetillisenä, uskonnottomuutta ja turhaa maallista viisautta oppia levittävänä laitoksena. (Meille aika käsittämätön näkökulma, mutta vielä ennen sotia ihan todellinen ajatusmalli.)

    VastaaPoista
  7. Tietty idioottisuutenne. Ei edes huvittavaa.

    VastaaPoista
  8. Turpa kylessä.

    Siinä vasta otsikko olisi.

    VastaaPoista
  9. Hyvä blogisti,

    sen verran tarkennan, etten suinkaan luonnehtinut Haavikon varhaisia runoja "deskriptiiviseksi geometriaksi", mutta kutsuin niitä kyllä jähmeän deskriptiivisiksi ja sulkeutuneiksi. Tarkoitan, että ne ovat ikään kuin hyvin tarkkoja kuvauksia jostakin tilanteesta tai tunnelmasta, mutta sellaisia kuvauksen fragmentteja, jotka eivät kielellisesti avaudu ja kommunikoi lukijalle kovin anteliaasti, varsinkaan tunnetasolla -- siksi ne uhkaavat jäädä myös ajatuksen ja älyllisen pohdinnan tasolla etäisiksi, hieman kuin kuuntelisi autistista puhetta (jos mahdollista ilman negatiivisia taudinkuvallisia konnotaatioita). Tämä on ainakin minun kokemukseni usein siinäkin tapauksessa, että tunnistain runon historiallisen viitekohdan tai pohjatekstin (usein antiikista). Varsinkin puhujan tunnetila jää hyvin epämääräiseksi tai pidättyväiseksi. Tässä suhteessa onkin puhuttu mielestäni oikeutetusti suomalaisen 1950-luvun modernismin hermeettisyydestä. Asiantilan huomaa, jos ottaa vertailukohdaksi vaikkapa vain Haavikon 1960-luvun ainoan kokoelman, jonka keskeislyyriset ja muutkin jaksot kommunikoivat aivan eri tavoin. Esimerkiksi Saarikosken runoudessa ei ole Haavikolle ja Anhavalle ominaisesta jähmeydestä tietoakaan, mutta hän aloittikin 50-luvun loppupuolella ja oli nuorempi. Jos taas otetaan Jyrki Pellisen runot 60-luvun alusta, voidaan nähdä, miten hän pistää haavikkolaiseen ilmaisuun vauhtia. Nähdään ikään kuin 50-luvun modernismin lähtökohdat, jotka kirjoitetaan uusiksi, joiden läpi mennään vauhdilla ja asioiden ja kuvien suhteet sähköistäen ja muuntaen.

    On selvää, että tällainen näkemys voi tuntua virheeltä arvostelussa. Se ei välttämättä vastaa sitä, miten aikalaislukijat tekstit kokivat. Itse olen syntynyt 70-luvun alussa, ja luen Haavikkoa vasten muita aikakauden runoilijoita ja aikaisempia runoilijoita. Kyllä Haavikon runoja voi kutsua myös kolmiulotteisiksi. Ne ovat kappaleita jostakin suuremmasta, tilallisia teoksia siinä mielessä. Mutta tunteen ja merkityksen tasolla ne jäävät omassa kokemusmaailmassani sulkeutuneiksi, eikä kyse ole ensisijaisesti modernistisesta ilmaisusta, vaan siitä, että ne eivät yksinkertaisesti kommunikoi kovin onnistuneesti ollessaan tilallinen fragmentti / konstellaatio jostakin tarinallisesta tilanteesta. Samaa en voi sanoa esimerkiksi Helvi Juvosesta, Lassi Nummesta ja Eila Kivikk'ahosta, jotka ovat omalla tavallaan älyllisiä (varsinkin em. naisrunoilijat) ja erittäin muototietoisia, mutta kuitenkin vaikuttavat välittömästi myös emotionaalisesti. Nämä kaikki ovat luonnollisesti makuarvostelmia, ja myös arvostelmani Haavikosta on makuarvostelma, sellaisen ihmisen arvio, joka ei ole ollut tuon ajan ihminen.

    Se mitä en tainnut kyllin selvästi mainita on se, että Haavikon rytmi, jopa musiikillinen ote, on alusta saakka hieno, mutta hän ei pääse aivan omimmilleen tietyssä aihepiirissä ja klassisella sanastolla. Elävä, luonteva ääni tulee myöhemmin.

    Tällaisin iltamiettein hienon modernistin säkeiden ääreltä.

    Vesa Haapala

    VastaaPoista

  10. Poikkesin eilen laupiaan Yrjö Hakasen lohtu- ja valistuskahveilla. Punainen fransiskaani valistaa kahdessakin mielessä. Ensinnäkin kasvonsa hengellisesti köyhien puoleen, vaikka heiltä onkin sumentunut tuhatvuotisen, ei-pakkovaltiota marksilaisen toiveen ja tarmon suuntautumisen näköala. Toisekseen mies opettaa ja ymmärtää asioita ihan toiseen mittaan kuin kvasiekspertimme ja itsetyytyväiset latteuksien toistajat. Asiana oli Kreikan vaalit. Siellä kuuli alkuasukkaiden, Kallioon muuttaneiden terveisiä ja huokauksia Kreikan ylenemisestä Brysselin koulussa. Kovin oli Suomikadotuksen kuuloista.

    No. Sitä jäätiin sielläkin paitsi että koko hommahan oli tehty Kreikkaa ja Suomea varten. Suomi vaan ehti ensin. Kreikka sinnitteli vuoteen 2009 ja silloinkin tarvitsi finanssilaitoskaappaajien apua. Suomihan notkahti polvilleen teloitettavaksi omien varatuomareittemme toimesta. Suomessa uudet BIS säännöt pankkien vakavaraisuudesta otettiin jumalanruoskaksi ja kun vakuudet pääsivät syöksykiereen imuun se oli menoa. Tolkku putosi kelkasta ensin ja sitten huonommat ihmiset. Joku ymmärsi ajaa Ladalla Presidentinlinnan aidanraosta itsetuhoon. Muuallahan kapitalismi on itseuhoajille, tarmonpesille ja toimeksipanijoille. ADHL animal spiritin hiivasta muistutetaan harva se viikko angloamerikkaisena hyveenä, ei tautina.

    No kuume nousi ja tuli 2007. Kävi ilmi että pelimiehet salarahastoineen hedge fundit, olivat rikastuneet samalla kun Amerikka oli täytetty köyhienkin omistaa omakotitalonsa, yhäkin kohtuuhintaan verrattuna Tuomarinkylän suunnitelmiin. Sitten taas Kreikkaan. Pelimiehet rahastivat subprimen ja siirsivät katseensa BIS taseisiin Atlantin yli ja Adrianmerelle. Sinne olivat delorssit kipanneet rahaa suoraan suurpankkien taseista. Entisen vakavaraisuusmittauksen tilalle tuli uusi.

    Ennen rikkaiden omistajien piti säädekirjan mukaan panna ja voitoista jättää pankiinsa joku prosentti suhteessa tallettajien antamiin, usein joku 4 %. Nyt muutettiin että jos rahaa (= talletusta) tehtiin valtioille, ei omistajan tarvinnut panna mitään. Kunhan kerää osingot. Näillä mentiin ja rahaa valutettiin ympäri ämpärillä. Raha levisi liikemiehille ja tulokset loistivat lasiteräshotelina, ostosparatiiseina.

    Sitten iski John Paulson yhdessä Goldman Sachsin kanssa ja veti miljardit subprimestä, myös Saksasta .Korkohimokas IKB Deutsche Bank kääntyi Berliinin pelastettavaksi ihan ekoina 2007-8. Sitten sihti siirtyi Kreikkaan. Panostukset ladattiin ja 2009 laukesivat ensimmäiset jättipotit sarjavetopelaajille.

    2010 alkoi vastahyökkäys. Esikunta Sarkozy Merkel loukaantuneina lukivat hävetkää loitsujaan angloamerikalle kunnes ääni nyt vaimenee ja lorujahan ne manaukset olivatkin. Olisivat menneet Kallioon kuulemaan Yrjö Hakasta, niin eivät olisi astuneet miinaan. Pankkien ikiaikainen säätely korkojen ja omistajaylimyksiltä vaadittavan osallisuuden suhteen purettiin kansainvälisen yhteisön toimesta näinä Bis eli Basel lentohiekka perustuksilla. Silkasta kiukusta käsin on eurokriisiä johdettu. Kreikka jäi ensin sodan jalkoihin sitten Irlanti. Saksan ja Ranskan poliittiset johtajat vannoivat nujertavansa spekulantit, suomeksikin Katainen uhosi palatessaan Euroopasta kuinka "markkinavoimat on kukistettu" ja Erkki Liikanen Maikkarissa Lauri Karhuvaaralle osasi kertoa kuinka hintavakautta ylläpidetään.

    Mistä nämä säästöt lainata? Pankkisalaisuudesta tehdä tyhjästä rahaa ja sillä lumolla ottaa yliote myös eläkeyhtiöistä. Suomesta on aitoa rahaa luovutettu eläkesäästöinä Ilmarisesta ja Kevasta noihin kiemuroinin 3 neljästä eli 75 % työllä ansaitusta. Ja meno jatkuu. Hakasenpiiri osoitti piristymistä Tsipraksen ja profeetallisten taloussosiologien nostessa alastomia keisareita näytille.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  11. Metsissämme haavat ahneutemme jälkiä.
    Vuotavat verta
    tuulessa lepattavin pisaroin.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista