Turpa rutussa

Tason nostamisen perustelut ovat aina huonompia kuin syyt säästää rahat ja olla tekemättä mitään. Tai – niin perustelujen esittäjät tuntuvat luulevan.

Eilen kirjoitin, että Dostojevski ja Bach ovat hölynpölyä, koska näin on, jos asiaa tarkastelee riittävän ahtaasti ja asiayhteyksiä huomioon ottamatta. Kumpikaan ei esimerkiksi edistä ruuansulatusta eikä helpota ihon ongelmia. Jos vaivana on hilse tai silsa, apua ei löydy tuolta suunnalta.

Mielipidekyselyssä kulttuurin määrärahojen leikkaaminen on suosittu ajatus. Tuo suosio johtuu osittain siitä, että niin harva vastaajista tietää, mitä ovat kulttuurin määrärahat.

Moniko vakaumuksen ihminen on tullut ajatelleeksi, että hyötyajattelu on hyödytöntä?

Olen sen jo hyvin pienen vähemmistön jäsen, joka on omin korvin kuullut vastustettavan koulupakkoa ja etenkin lukutaitoa. ”Opetetaan vain lapsia laiskoiksi.” ”Oppivat vain vaatimaan lisää palkkaa.” Itse en ole sitä kuullut, mutta vähän ennen minun aikaani vastustettiin myös äkeitä, koska risukarhi on ennenkin riittänyt, ja sitä ennen kaupasta ostettuja auroja pidettiin hulluutena, koska kuka tahansa nikkaroi sopivasta juurakosta aatran tarpeisiinsa.

Jokin siinä on, kun on niin vaikea selittää, että sananvapaus on oikeutta olla tyhmä. Se on oikeutta olla tietämätön. Se on oikeutta tyrkyttää toisille aivan ihmeellisiä mielipiteitä. Siihen kuuluu sekin, että tosiasioina tarjotaan valheita tai omia päähänpistoja.

Viime viikkojen suosituista puheenaiheista ”informaatiosota” voi olla asiallinen nimitys, mutta siinä on pahasti harhaan johtava vivahde. Kaikki sodat ovat ja ovat aina olleet informaatiosotia, ja kylätappelut samoin.

Vihollisen tai muun vastapuolen mielialoihin vaikuttaminen esimerkiksi levittämällä virheellisiä tietoja ja aitoja uhkauksia on oikeastaan politiikkaa. Tämä meikäläinen poliittinen järjestelmä toimii siten, että yleensä siinä menestyy hyvin se, joka on etevä levittämää väärää tietoa. Oikea tai joka tapauksessa uskottava tieto on valitettavasti useimmiten niin mutkikasta, ettei siitä saa iskulauseita.

”Leipää” oli hieno poliittinen vaatimus. Se tehosi niihinkin, jotka olivat juuri pistelleet limpun suihinsa, koska ajatus on niin helppo. Lokakuun vallankumouksen bolshevikkien vaatimus ”kaikki valta neuvostoille” oli etevä ohjelma. Juuri kukaan ei tiennyt, mikä on ”neuvosto” eli soveetti, eikä niistä parin alkuvuoden jälkeen puhuttukaan. Niitä käytettiin erilaisten asioiden nimityksenä ja näin saatiin hieno nimikin valtiolle, Neuvosto-Venäjä, sittemmin Neuvostoliitto. Huonon vitsin mukaan Mannerheim mainitsi sodanaikana Waldenille saaneensa onnittelusähkeen neuvostovaltiolta, kun sähkeen oli lähettänyt valtioneuvosto.

Dostojevski oli suurmies jo eläessään. Johtavia poliitikkoja eli hoviväkeä miellytti hänen tapansa korostaa Venäjän kansan eräänlaista pyhyyttä ja paremmuutta verrattuna esimerkiksi muuhun Eurooppaan. Hän oli sitä mieltä, mutta kirjoitti kyllä esimerkiksi ”Karamazovin veljeksissä” Ukrainan sodan historian ja ennustuksen sen jatkosta. Kirja oli niin paksu, etteivät vastuulliset tasot silloinkaan jaksaneet lukea sitä loppuun.

Bach puolestaan sai harva se päivä kuulla Leipzigin raatimiehiltä, ettei hänen musiikkinsa ollut oikein sopivaa eikä aivan tarpeellistakaan. Hän ei uskonut. Hänen teoksensa ovat täynnä jytkähdyksiä ja jytkyjä, jotka on kirjoitettu niin taitavasti muun musiikin sekaan, etteivät niitä kaupunginvaltuuston jäsenet huomaakaan.

Vallankäyttäjät suosivat yleensä yksinkertaista ja yksitoikkoista musiikkia, kuten satakunta vuotta sitten Suomessa virrenveisuuta ja nykyisin sitä kaikkein keskinkertaisinta rokkia, joka ei ota eikä anna. Mielenkiintoista muuten, että vaikka sota nosti suureen suosioon haikeat laulelmat ja reippaan jenkan rytkeen, Yle piti vuosikymmeniä puoliaan ”ala-arvoista” musiikkia vastaan ja enimmäkseen kieltäytyi soittamasta sitä.

Tässä kirjoituksessa taustalla on eilen lehdessä pätevästi ja ajatellen arvosteltu Paavo Haavikon koottujen runojen laitos. Olin nuorena hyvin innostunut näistä 1950-luvun niteistä ja niitä lähinnä seuranneesta. Myöhempiä olen jopa kirjoittanut puhtaaksi, mutta ne eivät enää jytkähtänet samalla tavalla. Mutta varhaisempien tekstien luonnehtiminen ikään kuin deskriptiiviseksi geometriaksi oli arvostelussa virhe. Kyllä ne oli kolmiulotteisia. Juuri se teki niistä erikoisia, poikkeavia, monien mielestä vaikeatajuisiakin. Niiden lukemiseen ja niistä nauttimiseen tarvitaan kolme silmää.