Entistäkin sekavampaa

Menen kannettavan tietokoneen ja puhelimen taakse lähipäivinä. Yleensä pohjoisesta kuuluu paremmin kuin täältä. Kuuluuko sieltä myös parempaa, siitä en menisi olemaan etukäteen selvä. Kirjoituksien kyhäämisen pitäisi onnistuvan, vaikka tiedä häntä.

Hyvä kommenttikeskustelu on ottanut esiin kielen sanat ”hän” ja ”se” mutta jättänyt minun osoittamistani odottamaan hyvin tavallisen ”toi”. Minulle tutuin sanan käyttö on ”puolisoni” tai muu lähiomaiseni. Kun asianomainen on paikalla, henkilönnimiä muutenkin välttelevä kielemme näyttää toimivan näin. ”Toi lakaisi portaat aamulla, ja taas tulee lunta.” ”Toi tekee hyvän kaalikeiton.”

Suomenruotsissa vastakohta on totta. Asianajotoimiston mieliharmi oli muuan matala mummo, jolla oli olevinaan asioita, vaikka ei ollutkaan. Kyllä siihenkin maailmanaikaan ymmärrettiin seurantarve ja kohtuullinen halu esiintyä ylhäisenä. Kun tämä ihminen oli selvittämässä, miten tietyssä Töölön kaupassa myytiin linttaan mennyttä pullaa niin että tuomareiden olisi korkea aika tarttua asiaan, hän keskeytti puheensa ja osoitti sateenvarjon piikillä huoneessa luimuilevaa nuorempaa juristia kysyen ääntään madaltaen:” Kan man lita på den där?” – Voiko tuohon luottaa eli oliko epäviisasta kertoa salaisia lakiasioita sellaisen henkilön kuullen, joka ei ollut edes toimiston osakas. Suomenruotsin ”den där” eli toi on tai ainakin oli äärimmäisen alentava. Ihmiseen viitattiin hänen kuultensa samalla tavalla kuin avaamista odottavaan ruumiiseen.

Maininnatta ovat myös puhuttelu käyttäen sanaa ”hän”. Ottaako hän lisää kahvetta? Savossa sana on tietenkin ”hiän”. Sen muistelen maininneeni ehkä useammankin kerran, että Ruotsissa teitittely oli Strindbergin aikaan ennen kuulumattoman röyhkeää. Ruotsin yleinen ja yhtäläinen sinuttelu, jota meillä takavuosina kauhisteltiin, on toista perintöä. Asiallinen ja aika neutraali tapa oli puhutella aina kolmannessa persoonassa.

Tämän blogin lukijoihin olen tuloksettomasti yrittänyt istuttaa kaunista tapaa puhutella henkilöä yläkanttiin. Kaikkein vanhimmat ja pahiten umpeen liimautuneet lukijat muistanevat kuulleensa, että ylioppilasta piti muinoin puhutella maisteriksi. Itse olisin niin kovin mielelläni salaneuvos tai todellinen salaneuvos, mutta maan ritarikunnat ovat heittäytyneet tässä kohdin kovakorvaisiksi. Siitäkin on vuosia vierähtänyt, kun ehdotin Paavo Lipposelle arvonimiä ”Suomen ja koko Rantasalmensulttaani”. Sekin kaikui kuuroille korville.

Mutta vaihtaakseni sävyä olen otettu siitä että HS:n arvostelija kommentoi viipymättä ja edelleen asiasta, kuten myös kirjoitti Haavikon Kootuista.

Käsitykset mainioista sävelmistä ja sykähdyttävistä kirjoista muodostuvat jossain tietyssä iässä ja johonkin historialliseen ajankohtaan liittyen. Olen maininnut kahdellekin jälkeläisten sukupolvelle Grimbergin ”Kansojen historian”. ja kuulemma mielihyvä on ollut jakamaton. Kun minulla on sellainenkin lapsi, joka on lukenut itsensä herraksi kirjallisuudesta, jäin mietiskelemään, miksi Saarikoski kolahti, etenkin Tiarnia-sarja, mutta Haavikko ei erikoisemmin. Näitä Haavikon kolmea ensimmäistä kokoelmaa höpisten kuljimme nuoruudessamme kaupungilla kuin zombit. Olen kuulustellut kolmeakin ihan nimekästä ja virallisesti eteväksi todettua lyyrikkoa, ikätovereitani, ja muutamaa päätoimista lukijaa.

Luulen, että Vesa Haapala on oikeassa analyysissään. Kun nostaa rinnalle Haavikon syvästi tunteisiin vetoavan ”Puut, kaikki heidän vihreytensä” kuoleman ja menetyksen runot, ero on iso. Mieleni tekisi käyttää termiä ”kliininen”. Tunteita otetaan tarkasteltavaksi ikään kuin pinseteillä mikroskoopin alle. Ja tuo piirre tuo väkisin mieleen T.S. Eliotin ja suomalaisista P. Mustapään, joka 1940-luvun hienoissa runoissaan jotenkin kuohitsi tunteet huumorilla. Nimeän esimerkiksi runon ”Satakieli Monrepossa”, jossa on itseironiaa joko liikaa tai liian vähän.

Haavikko toistaa aika usein ”miten voimme kestää vaikenematta, kun käy toteen, että runous ei ole mitään”. Oman tulkintani mukaan elämäkerran kirjoittaja – toivottavasti Jaakko Anhava – joutuu selvittelemään, miten ja miksi myöhäinen Haavikko oli niin raivokkaassa oppositiossa varhaista Haavikkoa vastaan, etenkin runoudessaan. Minusta ristiriita on sovittamaton. Minulle itselleni raja menee jossain kirjan ”Kaksikymmentä ja yksi” kohdalla. Korviini se on samaa kuin Rauta-aika, enemmän viisastelua kuin viisautta.

Haapalan maininta Eeva-Liisa Mannerista ja kirjasta ”Tämä matka” osuu oikeaan. Luulen tietäväni, mitä silloin 60- ja 70-luvulla luettiin ja pidettiin eniten arvossa. Manneria ei mainittu usein. Ei ole taiteilijain tapaista tuoda esiin suuria vaikuttajiaan. Joel Lehtosen runoja kiitettiin yksimielisesti. Niissä on juuri sama piirre kuin 50-lukulaisilla, pelko tulla omia tunteitaan vastaan, objektiivisuuden harha. Eräässä mielessä Haavikon Kootut on kertomus siitä, miten runous päättyi – se kului loppuun.

Uskon (en tiedä) että runous on keskuudessamme ja ollut koko ajan. Minä en vain sitä huomaa. Runous on kielen mikrobitoimintaa. Ei se pyydä lupaa eikä näyttäydy pyydettäessä.