3. helmikuuta 2015

Entistäkin sekavampaa





Menen kannettavan tietokoneen ja puhelimen taakse lähipäivinä. Yleensä pohjoisesta kuuluu paremmin kuin täältä. Kuuluuko sieltä myös parempaa, siitä en menisi olemaan etukäteen selvä. Kirjoituksien kyhäämisen pitäisi onnistuvan, vaikka tiedä häntä.

Hyvä kommenttikeskustelu on ottanut esiin kielen sanat ”hän” ja ”se” mutta jättänyt minun osoittamistani odottamaan hyvin tavallisen ”toi”. Minulle tutuin sanan käyttö on ”puolisoni” tai muu lähiomaiseni. Kun asianomainen on paikalla, henkilönnimiä muutenkin välttelevä kielemme näyttää toimivan näin. ”Toi lakaisi portaat aamulla, ja taas tulee lunta.” ”Toi tekee hyvän kaalikeiton.”

Suomenruotsissa vastakohta on totta. Asianajotoimiston mieliharmi oli muuan matala mummo, jolla oli olevinaan asioita, vaikka ei ollutkaan. Kyllä siihenkin maailmanaikaan ymmärrettiin seurantarve ja kohtuullinen halu esiintyä ylhäisenä. Kun tämä ihminen oli selvittämässä, miten tietyssä Töölön kaupassa myytiin linttaan mennyttä pullaa niin että tuomareiden olisi korkea aika tarttua asiaan, hän keskeytti puheensa ja osoitti sateenvarjon piikillä huoneessa luimuilevaa nuorempaa juristia kysyen ääntään madaltaen:” Kan man lita på den där?” – Voiko tuohon luottaa eli oliko epäviisasta kertoa salaisia lakiasioita sellaisen henkilön kuullen, joka ei ollut edes toimiston osakas. Suomenruotsin ”den där” eli toi on tai ainakin oli äärimmäisen alentava. Ihmiseen viitattiin hänen kuultensa samalla tavalla kuin avaamista odottavaan ruumiiseen.

Maininnatta ovat myös puhuttelu käyttäen sanaa ”hän”. Ottaako hän lisää kahvetta? Savossa sana on tietenkin ”hiän”. Sen muistelen maininneeni ehkä useammankin kerran, että Ruotsissa teitittely oli Strindbergin aikaan ennen kuulumattoman röyhkeää. Ruotsin yleinen ja yhtäläinen sinuttelu, jota meillä takavuosina kauhisteltiin, on toista perintöä. Asiallinen ja aika neutraali tapa oli puhutella aina kolmannessa persoonassa.

Tämän blogin lukijoihin olen tuloksettomasti yrittänyt istuttaa kaunista tapaa puhutella henkilöä yläkanttiin. Kaikkein vanhimmat ja pahiten umpeen liimautuneet lukijat muistanevat kuulleensa, että ylioppilasta piti muinoin puhutella maisteriksi. Itse olisin niin kovin mielelläni salaneuvos tai todellinen salaneuvos, mutta maan ritarikunnat ovat heittäytyneet tässä kohdin kovakorvaisiksi. Siitäkin on vuosia vierähtänyt, kun ehdotin Paavo Lipposelle arvonimiä ”Suomen ja koko Rantasalmensulttaani”. Sekin kaikui kuuroille korville.

Mutta vaihtaakseni sävyä olen otettu siitä että HS:n arvostelija kommentoi viipymättä ja edelleen asiasta, kuten myös kirjoitti Haavikon Kootuista.

Käsitykset mainioista sävelmistä ja sykähdyttävistä kirjoista muodostuvat jossain tietyssä iässä ja johonkin historialliseen ajankohtaan liittyen. Olen maininnut kahdellekin jälkeläisten sukupolvelle Grimbergin ”Kansojen historian”. ja kuulemma mielihyvä on ollut jakamaton. Kun minulla on sellainenkin lapsi, joka on lukenut itsensä herraksi kirjallisuudesta, jäin mietiskelemään, miksi Saarikoski kolahti, etenkin Tiarnia-sarja, mutta Haavikko ei erikoisemmin. Näitä Haavikon kolmea ensimmäistä kokoelmaa höpisten kuljimme nuoruudessamme kaupungilla kuin zombit. Olen kuulustellut kolmeakin ihan nimekästä ja virallisesti eteväksi todettua lyyrikkoa, ikätovereitani, ja muutamaa päätoimista lukijaa.

Luulen, että Vesa Haapala on oikeassa analyysissään. Kun nostaa rinnalle Haavikon syvästi tunteisiin vetoavan ”Puut, kaikki heidän vihreytensä” kuoleman ja menetyksen runot, ero on iso. Mieleni tekisi käyttää termiä ”kliininen”. Tunteita otetaan tarkasteltavaksi ikään kuin pinseteillä mikroskoopin alle. Ja tuo piirre tuo väkisin mieleen T.S. Eliotin ja suomalaisista P. Mustapään, joka 1940-luvun hienoissa runoissaan jotenkin kuohitsi tunteet huumorilla. Nimeän esimerkiksi runon ”Satakieli Monrepossa”, jossa on itseironiaa joko liikaa tai liian vähän.

Haavikko toistaa aika usein ”miten voimme kestää vaikenematta, kun käy toteen, että runous ei ole mitään”. Oman tulkintani mukaan elämäkerran kirjoittaja – toivottavasti Jaakko Anhava – joutuu selvittelemään, miten ja miksi myöhäinen Haavikko oli niin raivokkaassa oppositiossa varhaista Haavikkoa vastaan, etenkin runoudessaan. Minusta ristiriita on sovittamaton. Minulle itselleni raja menee jossain kirjan ”Kaksikymmentä ja yksi” kohdalla. Korviini se on samaa kuin Rauta-aika, enemmän viisastelua kuin viisautta.

Haapalan maininta Eeva-Liisa Mannerista ja kirjasta ”Tämä matka” osuu oikeaan. Luulen tietäväni, mitä silloin 60- ja 70-luvulla luettiin ja pidettiin eniten arvossa. Manneria ei mainittu usein. Ei ole taiteilijain tapaista tuoda esiin suuria vaikuttajiaan. Joel Lehtosen runoja kiitettiin yksimielisesti. Niissä on juuri sama piirre kuin 50-lukulaisilla, pelko tulla omia tunteitaan vastaan, objektiivisuuden harha. Eräässä mielessä Haavikon Kootut on kertomus siitä, miten runous päättyi – se kului loppuun.

Uskon (en tiedä) että runous on keskuudessamme ja ollut koko ajan. Minä en vain sitä huomaa. Runous on kielen mikrobitoimintaa. Ei se pyydä lupaa eikä näyttäydy pyydettäessä.


25 kommenttia:

  1. "miten ja miksi myöhäinen Haavikko oli niin raivokkaassa oppositiossa varhaista Haavikkoa vastaan, etenkin runoudessaan."

    Outoa, että minua vanhempi Haavikko erityisesti valtanäytelmissään - Harald pitkäikäinen - viehättää enemmän

    "Hirsipuun juurelle asti olen uskollinen kuninkaalle. Siitä ylöspäin olen uskollinen hirsipuulle." (Kuninkaat, veljekset)

    VastaaPoista
  2. Blogisti joskus kuvasi metodiaan "viatonten viettelyksi" ja ymmärrän sen omalla osallani näin. Blogisti haluaa jakaa tietoaan, joka aika usein kohdallani johtaa rasittavaan jaetun tiedon hyödyntämiseen. Esimerkiksi Petruccia käytän päivittäin. Kiitos sellaisesta. Mielipide ja argumenttikysymykset on erikseen. Niille ei välttämättä ole käyttöä. Bach auttaa mielestäni mahavaivoihin ja hilseeseen sitä kautta että sitä kuunnellessa tai Dostojevskiä lukiessa voi suhteellistaa asioita. Saattapa tepsiä jopa kuolemanpelkoon.

    Motiivi kirjoittajana voi tietysti olla myös ”Älkää siis kuvitelko kirjoitusteni perusteella tuntevani minut, tekstini on laskelmoitua olkoon se sitten ollakseen naurattavaa, surumielistä, kiukuttavaa, kaikki on tekemällä tehtyä niin että saisin sydämenne sekasortoiseen tilaan ja itsenne ymmälle.”

    Pahoittelut, kun kärsin itse irrationaalisesta pelosta, että asianyhteydestä irroitettu tai irroittamaton Johann Sebastianin ja Fedorin esimerkkinä käyttö voi ajaa viatonta kansaa vielä sankemmin joukoin Cheekin maanmainion lyriikan, musiikin ja ihmisyyden lähteille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuolemanpelkoon auttaa LSD, mutta noin kovaa kamaa en ole vielä uskaltanut kokeilla kuin ihan pieninä annoksina. Jää niin helposti koukkuun.

      Poista
  3. No kylläpäs se neuvos nyt siellä pohjoisessa ramppaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kullervo-isä kirjoitti aikoinaan suoraviivaista lapinpaatosta. Jukan "kummallisista" ajatuksenjuoksuista voi hyvin ennustaa, että ainakaan sellaista Lapin hymistelyä ei pojan kynästä tule. Mutta pian nähdään, sillä varmasti poika Kemppinen ei Lapista vaikene.

      Vesa

      Poista
    2. Saadaanko nähdä kuvia kans?

      Poista
  4. Savon murre muuttuu, kuten kieli yleensä. Hiän-sanaa on saatettu käyttää 50-60 vuotta sitten kysyttäessä: " Ottaako hiän lissee?" Ei enää, vaan "Otatteko lissee?". Persoonapronominit ovat minä, sinä, se. Hiän sanan olen kuullut vain vanhojen ihmisten vilkkaassa kerronnassa, esimerkiksi: " Sitten se julumistel, että kuhan hiän piäsöö sanomaan pankijjohtajalle..." Tuossa kertojan se ja hiän ovat sama henkilö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pronominien lisäksi savon verbeissäkin on taitamista. Tukkisavotalla hevonen vetää, hevosmies veättää, savotan kymppi veätyttää ja yhtiön ukkoherra veätätyttää.

      On siinä vieraalle kielelle kiäntämistä.

      Poista
    2. Tuota juttua ovat kertoneet lukemattomat henkilöt kymmenien vuosien ajan. Eipä jaksa enää naurattaa.

      Poista
    3. Niin kauan kuin muistan, on tämä kahvipöytäkehoitus Ylä-Savossa, siis Iisalamelta ylöspäin kuulunut "Ottooten!", tai, kohteliaisuutta tavoiteltaessa "No, ottooten!".

      Olen muuten kerran kinannut pitkän illan yhen juuttaan kuopiolaisen kanssa klassisen savolaisen iskurepliikin oikeasta muodosta: kysytäänkö kohteliaasti kierrellen "Antaesiako työ?" vaiko tylysti asiaan mennen "Antasiako työ?.

      Poista
  5. Kova on kunnianhimosi, Jukka. Vuonna 1897 Suomen suuriruhtinaanmaalle annetun arvojärjestyksen (29/1897) mukaan todellinen salaneuvos olisi toista ja salaneuvos kolmatta arvoluokkaa, kenraalin ja kenraaliluutnantin veroisia.

    Sinä olisit hovioikeudenneuvoksen virkasi perusteella viidettä (everstin) ja professuurisi perusteella kuudetta arvoluokkaa. Itse olisin aiemman yliopistovirkani ja reservin sotilasarvoni perusteella kymmenettä arvoluokkaa.

    Toivomuksesi salaneuvoksen arvosta on yletön. Realistista olisi toivoa todellisen valtioneuvoksen arvoa. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah kuin olisi edes kollegioasessori ja voisi vaatia itseään puhuteltavaksi (siviili-) majuriksi.

      Poista
  6. Runouden ei pidä olla fiksua ja vakuuttaa olevansa totta. Tämän tiesivät Eino Leino ja Larin-Kyösti, Diktoniuskin.Sirkka Turkka ja Jarkko Laine havaitsivat tämän myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luetutin 14-vuotiaalla kovanaama-lapsenlapsella(ulkonäkö kuin ostetulla) Marja-Leena Mikkolan runon "Tyttö ja tanssiva karhu" ja hän purskahti itkuun. Runous on sellaista.

      Poista
    2. Kyllä se yhtä hyvin kuvaa 14- vuotiaitakin kuin runoutta; noita jos lapsi ja kykyjään kokeileva naisenalku vaihtelevat sekunnin murto-osissa.

      Ikäväksi se menee sillojn jos vastaan tulee henkilö, joka ei tuota tajua ulkonäön alta. Silloin astuu usein rikosoikeus kuvaan...

      Nimim "raskasta ja keveää"

      Poista
  7. Musiikista eräs Anonyymi käytti hauskaa ilmaisua: siinä pitäisi olla "hetkauksen paikkoja". Niin on runossakin. Sen voi saavuttaa useammalla tavalla molemmissa, rytmillä, synkoopilla, harmonioilla jne olennaista on oikea annostelu ja imu. Leinossa esimerkiksi hurmaa sisällön ja muodon pakottomuus, mikä ei hänestäkään onnistu kuin paikoin, sanavalinta kuulostaa pakottamalta ja silti kolahtaa. Siis juuri toisinpäin kuin modernismissa usein: väkinäinen sanonta ei helposti vakuuta. Toisaalta pakonomainen helskyttely on rasittavampaa kuin salaojitettu viisastelu.

    Muuten, Satakieli Monrepossa elää myös Rajattoman levytyksenä,jossa liikaa on kaikkea paitsi elämystä esim Spotifyssa;
    http://open.spotify.com/track/173BbLIvAGdSRYqNHR7Mew

    VastaaPoista
  8. Yläkerran naapuri, -27-syntynyt, mies kysyi kerran opettajavaimoltani, "onko hän kiertokoulunopettaja?"...
    Kiertokoulut lakkautettiin maastamme tietääkseni jo 1927, samana vuonna kuin kyseinen kirkonpalvelija on syntynyt.

    VastaaPoista
  9. Isäni ja äitini, sodankäynyttä polvea, teitittelivät omia, 1880-luvulla syntyneitä vanhempiaan, näiden elämän loppuun saakka 1960-70-luvuille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisiko isä hyvä ja tulisi syömään.
      Näin 50-luvulla syntyneet lapset vielä pitkään sanoivat.
      Joissakin perheissä.
      Tavatontako ?

      Poista
  10. "Hiän" ?
    Olen Ylä-Savosta kotoisin ja hyvin vieraalta tuo muoto kuullostaa..
    Suattaa se olla savvoo ja suattaa se olla olemattakkii

    VastaaPoista
  11. Voisiko Salaneuvos vielä kertoa, miten nuo 30.1.:n mainiot ikäihmistä lohduttavat runot ovat saaneet suomenkielisen muotonsa, kun "häntä lukeakseen tarvitse osata runoja, kiinaa eikä kirjoittaa. Ei edes lukea." Hube.

    VastaaPoista
  12. Uskon (en tiedä) että runous on keskuudessamme ja ollut koko ajan. Minä en vain sitä huomaa. Runous on kielen mikrobitoimintaa. Ei se pyydä lupaa eikä näyttäydy pyydettäessä.

    Sydämeltään suomalaisen kristikansan ongelman ydin on siinä, että ikuista maailmanrauhaa ei voida tavoitella, koska kaikissa olosuhteissa pitää olla valmiina puolustamaan Dragsvikia tavallisia tossunkuluttajia vastaan.

    Pysyykö kannettu vesi kaivossa, kysellään Esson baareissa lähiviikkoina vanhalestadiolaisen sähköautomiehen kurvaillessa kylille esittelemään Sitran strategisia linjauksia.

    HS onkin raatajien, ei idealistien lehti. Sota on heillä aina läsnä. Turvamiesten maa, ja palopäälliköiden poikien Lasse Lehtisen ja Erkki Liikasen sekä univormumiesten naisten Tarja Halosen.

    VastaaPoista
  13. Ihmisestä ei saisi käyttää
    pronominia toi eikä se.
    Alentavaa!
    Hän tai hiän sinun asemasta kertoo: olet etäinen.

    Kului loppuun runous, kului loppuun musiikki, kului kuvataide.
    Onko se sama kuin sanottaisiin, että wc-paperi kului loppuun?

    VastaaPoista
  14. Olen itse yrittänyt ajaa itselleni takaisin arvonimeä markiisi.

    VastaaPoista
  15. ”Puut, kaikki heidän vihreytensä” jo nimenä on se mikä jää runouden historiaan.
    Kootut hyllyssä, mutta ei tahdo edetä projekti.
    Enempi hra Po:n perillisiä.
    Ja JSB:n.
    He eivät vaadi mitään.

    VastaaPoista