Turha ostaa

Panin mustan kellon, Arne Jacobsen, muovia. Menen hautajaisiin. Ilokseni sain yhteydet ja tiedon, että Tuomo Mannermaa siunataan tuomiokirkossa nyt. Elja Puukko sanoi laulavansa todella mahdollisen ”Ich habe genug”, minulla on riittävästi, kantaatista.

Muistan hyvin, että Tuomon oma suosikkioli Trauerode BWV 198 ja hän kirjoittikin siitä. Se on niin mystinen teos. Siitä on muuan uusi levytys, jossa mystisen kokemuksen muunto musiikiksi selitetään kohta kohdalta.

Silti: kun jäät lähtevät Oulunjoesta, muistan että tuo mies oli kuunnellut sitä ääntä lapsesta. Kun vielä keskustelimme, ennen kuin sairaus ja maantieteellinen välimatka voitti, en keksinyt kysyä tuota. Sellainenkin uskonnollinen tunne voi olla teologilla: kuolema on jäittenlähtö.

Siltä varalta, että joku olisi kyllin tyhmä kysyäkseen, en osallistu keskusteluun Jumalan olemassaolosta. Tuomon kanssa naureskelimme Boenhoefferin nokkelaa lausetta, jonka mukaan sellaista Jumalaa, joka olisi olemassa, ei ole olemassa. Einen Gott, den es gibt, gibt es nicht.

Iltatähti ja Aamutähti on sama. Muinaisilta meni aikaa ja vaivaa tämän käsittämiseen. Planeettojen liikkeet ovat vaikeaselkoisia, varsinkin kun maailmankansi on vielä arvoitus.

Iltarusko ja aamurusko on valinnan kysymys. Auringon liike on näennäinen. Todellisuudessa liikkuu maa, joka on itse asiassa pallon muotoinen, vaikka siitäkin on vaikea itse vakuuttua.

Kun ajattelee auringon mentyä mailleen tuleva sarastusta, usko ja toivo osoittautuvat saman asian rinnakkaisiksi nimityksiksi. Auringon tuleva nousu on ikään kuin objektiivinen tieto, kun taas toivo on sinun sielusi tila, alttiutta tulevan ja menneen leikkauspisteessä, jota sanotan nykyhetkeksi.

Lähden nyt. Uskon tulevani takaisin.