Tosi autoilua

Urheilussa joukkueen johtajat eivät kuitenkaan keskity juopottelemaan tarpeettomien tapaamisten välillä. Muuan kertoi todellisesta työstä. Urheilijoissa on monenlaista väkeä. Kertojani oli kai joukkueen johtajana olympialaisissa Montrealissa.

Tämä sotilasmestari oli hyvä ja Suomen mestari, mutta vapaakivääri oli hänen ainoa lajinsa ja karsinnoissa hän putosi. Sellaista tapahtuu. Ammunta on herkkä laji.

Tämä olikin kisojen ensimmäisiä mittelöitä ja siitä eri sotilasmestari maleksi hotellihuoneessa, jossa joukkueen johto piti päämajaansa. Hän oli hiljainen mies ja raitiskin, mutta monen päivän jälkeen muutkin kuin kertojani alkoivat hermostua häneen. Kielitaidosta hän oli tyystin vapaa ja ehkä hiukan myrtyneenä menestymättömyydestään hän ei pyrkinyt edes katsomaan ammunnan kovimpia koitoksia.

Kolmensadan metrin matkalta ammuttaessa siinä ei olisi ollutkaan paljon katsomistakaan, kun ei ollut vielä skriinejä. Kilpailupaikalle olisi varmaan tarvittu passit ja pelit. Eikä sotilasmestari olisi sinne löytänytkään eikä sieltä pois. Hänen virkauransa oli tiettävästi edistynyt vapaakiväärin merkeissä, satunnaisin poikkeamin sotilaskivääriin.

Niin häneltä kysyttiin, oliko hänellä rahaa, eikä hänellä ollut. Joukkueen kassasta hänelle lykättiin muutama seteli ja käskettiin mennä katselemaan kaupungin nähtävyyksiä. Hän tiedusteli, mitä pitäisi katsella.

Jokaisen suuren johtajan takana on nainen, myös urheilujohtajan. Kertojani takaa astui sihteeri tai vastaava, joka sanoi, että tuosta hotellin läheltä lähtee sopiva bussi, ja kirjoitti lapulle ”Sightseeing”.

Ovi kolahti ja Suomen joukkueen johto tunsi olonsa suorastaan helpottuneeksi. Vireeni juoksi kultamitaleja ja oli muutenkin tärkeämpää tekemistä. Joukkueen johto keskusteli Cooperin testistä. He olivat silloin ja kaikki muut ovat edelleen sitä mieltä, että Virenin intissä tiilimurskalla juoksema 4300 metriä jää rikkomattomaksi maailmanennätykseksi. Se on melkein sama kuin 13.16,3 vitosella, edelleen voimassa oleva Suomen ennätys. Jotkut sanovat että se oli 4500 metriä, mutta juoksija itse arvelee tuota lukemaa liian korkeaksi.

Siinä riitti sotilasmestareille ihmettelemistä. Mutta on vaikea sanoa, kuka olisi maailman kaikkien aikojen paras urheilija, hiilimurskat ja huonot piikkarit huomioon ottaen. Hyppäisin Paavo Nurmen yli ja sanoisin että ellei tämä niin sitten Jesse Owens. Pikamatkojen maailmanennätykset 1936 voi panna liian hyvien kellomiesten piikkiin, mutta pituushyppyä ei. Kun hyppyjen ja heittojen ennätyksissä edelleen selvästi näkyviä lääkeaineita ei ollut tuolloin keksittykään, ehkä sitten Owens. Hänen jälkimaineensa ei ole riittävä, koska amerikkalaiset väriveljet jättävät hänet mainitsematta hänen vanhempana harjoittamansa luokkasopuilun vuoksi. Ja Joe Louis puolestaan myi nimikirjoituksiaan Las Vegasissa.

Noissa oloissa kukaan ei kaivannut eikä edes muistanut sotilasmestaria, ei kämppäkaverikaan. Kisojen lähestyessä loppua tuli kuitenkin puhelinsoitto Vancouverista 3 684 kilometrin päästä. Siellä oli paikallisessa poliisiputkassa ihmetelty ongelmaa eli tätä sotilasmestaria, joka oli tuotu puolitajuttomana ja erittäin nälkäisenä Greyhound-bussista sinne, Tyynen valtameren rantaan.

Hän oli siis erehtynyt bussista Montrealin hotellilla ja istunut niin itsevarman ja sulkeutuneen näköisenä kuin vain suomalainen kapiainen osaa, ettei hänen rahattomuutensa tullut ilmi ennen kuin oltiin keskellä suuria erämaita. Ja kielitaitoa hänellä ei siis ollut, mutta ei siitä ollut haittaa. Vancouverissa poliisit olivat arvelleet häntä ruteeniksi tai armenialaiseksi ja kuljettaneet tulkkeja, kunnes erään konstaapelin vaimo oli unohtunutta virka-asetta puolisolleen poliisikamarille tuodessaan sanonut kanadan kielellä, että tuohan on vähän vaarivainaan oloinen niin saattaisikohan se olla suomalainen. Haeskelun jälkeen joku suomensukuisten kansojen edustaja löytyikin, sillä sellaisia oli Vancouverissa ennen enemmänkin. Ja sotilasmestari ilmoitti, ettei hänellä ollut huomauttamista kotiolot ylittävästä kohtelusta ja ravinnosta mutta kai häntä odotetaan kotimatkalla siellä toisessa kaupungissa, jonka nimeä hän ei nyt muistanut.

Vancouverin konstaapelit vähän säikähtivät, kun sotilasmestari oli ampuvinaan vapaakiväärillä, mutta tulkki käänsi, että urheilumiehiä tämä on, ja ennen pitkää puhelin soi Montrealissa ja johtaja, kertojani, saatiin puhelimeen. Kiukuissaan hän olisi halunnut laittaa ampujaurheilijan palaamaan paikallisbusseilla, mutta järki voitti. Ennen pitkää se lahjakkaaksi osoittautunut sihteeri oli Montrealin lentokentällä ottamassa sankarimatkailijaa vastaan, ja tämä ehti hakea majoituksesta käytetyt kalsarinsa ja istui paluulennolla koti-Suomeen hyvin tottuneesti.

Urheilujohtaja, kertojani, mainitsi kehottaneensa matkailijaa tekemään jatkossa nuoremmille kyvyille tilaa, koska edustustehtäviä ei ollut enää näköpiirissä. Ei sotilasmestari siihenkään mitään sanonut, istui vain kuin linja-autossa ja naputteli saappaan kärjellä lattiaa.