25. helmikuuta 2015

Tosi autoilua





Urheilussa joukkueen johtajat eivät kuitenkaan keskity juopottelemaan tarpeettomien tapaamisten välillä. Muuan kertoi todellisesta työstä. Urheilijoissa on monenlaista väkeä. Kertojani oli kai joukkueen johtajana olympialaisissa Montrealissa.

Tämä sotilasmestari oli hyvä ja Suomen mestari, mutta vapaakivääri oli hänen ainoa lajinsa ja karsinnoissa hän putosi. Sellaista tapahtuu. Ammunta on herkkä laji.

Tämä olikin kisojen ensimmäisiä mittelöitä ja siitä eri sotilasmestari maleksi hotellihuoneessa, jossa joukkueen johto piti päämajaansa. Hän oli hiljainen mies ja raitiskin, mutta monen päivän jälkeen muutkin kuin kertojani alkoivat hermostua häneen. Kielitaidosta hän oli tyystin vapaa ja ehkä hiukan myrtyneenä menestymättömyydestään hän ei pyrkinyt edes katsomaan ammunnan kovimpia koitoksia.

Kolmensadan metrin matkalta ammuttaessa siinä ei olisi ollutkaan paljon katsomistakaan, kun ei ollut vielä skriinejä. Kilpailupaikalle olisi varmaan tarvittu passit ja pelit. Eikä sotilasmestari olisi sinne löytänytkään eikä sieltä pois. Hänen virkauransa oli tiettävästi edistynyt vapaakiväärin merkeissä, satunnaisin poikkeamin sotilaskivääriin.

Niin häneltä kysyttiin, oliko hänellä rahaa, eikä hänellä ollut. Joukkueen kassasta hänelle lykättiin muutama seteli ja käskettiin mennä katselemaan kaupungin nähtävyyksiä. Hän tiedusteli, mitä pitäisi katsella.

Jokaisen suuren johtajan takana on nainen, myös urheilujohtajan. Kertojani takaa astui sihteeri tai vastaava, joka sanoi, että tuosta hotellin läheltä lähtee sopiva bussi, ja kirjoitti lapulle ”Sightseeing”.

Ovi kolahti ja Suomen joukkueen johto tunsi olonsa suorastaan helpottuneeksi. Vireeni juoksi kultamitaleja ja oli muutenkin tärkeämpää tekemistä. Joukkueen johto keskusteli Cooperin testistä. He olivat silloin ja kaikki muut ovat edelleen sitä mieltä, että Virenin intissä tiilimurskalla juoksema 4300 metriä jää rikkomattomaksi maailmanennätykseksi. Se on melkein sama kuin 13.16,3 vitosella, edelleen voimassa oleva Suomen ennätys. Jotkut sanovat että se oli 4500 metriä, mutta juoksija itse arvelee tuota lukemaa liian korkeaksi.

Siinä riitti sotilasmestareille ihmettelemistä. Mutta on vaikea sanoa, kuka olisi maailman kaikkien aikojen paras urheilija, hiilimurskat ja huonot piikkarit huomioon ottaen. Hyppäisin Paavo Nurmen yli ja sanoisin että ellei tämä niin sitten Jesse Owens. Pikamatkojen maailmanennätykset 1936 voi panna liian hyvien kellomiesten piikkiin, mutta pituushyppyä ei. Kun hyppyjen ja heittojen ennätyksissä edelleen selvästi näkyviä lääkeaineita ei ollut tuolloin keksittykään, ehkä sitten Owens. Hänen jälkimaineensa ei ole riittävä, koska amerikkalaiset väriveljet jättävät hänet mainitsematta hänen vanhempana harjoittamansa luokkasopuilun vuoksi. Ja Joe Louis puolestaan myi nimikirjoituksiaan Las Vegasissa.

Noissa oloissa kukaan ei kaivannut eikä edes muistanut sotilasmestaria, ei kämppäkaverikaan. Kisojen lähestyessä loppua tuli kuitenkin puhelinsoitto Vancouverista 3 684 kilometrin päästä. Siellä oli paikallisessa poliisiputkassa ihmetelty ongelmaa eli tätä sotilasmestaria, joka oli tuotu puolitajuttomana ja erittäin nälkäisenä Greyhound-bussista sinne, Tyynen valtameren rantaan.

Hän oli siis erehtynyt bussista Montrealin hotellilla ja istunut niin itsevarman ja sulkeutuneen näköisenä kuin vain suomalainen kapiainen osaa, ettei hänen rahattomuutensa tullut ilmi ennen kuin oltiin keskellä suuria erämaita. Ja kielitaitoa hänellä ei siis ollut, mutta ei siitä ollut haittaa. Vancouverissa poliisit olivat arvelleet häntä ruteeniksi tai armenialaiseksi ja kuljettaneet tulkkeja, kunnes erään konstaapelin vaimo oli unohtunutta virka-asetta puolisolleen poliisikamarille tuodessaan sanonut kanadan kielellä, että tuohan on vähän vaarivainaan oloinen niin saattaisikohan se olla suomalainen. Haeskelun jälkeen joku suomensukuisten kansojen edustaja löytyikin, sillä sellaisia oli Vancouverissa ennen enemmänkin. Ja sotilasmestari ilmoitti, ettei hänellä ollut huomauttamista kotiolot ylittävästä kohtelusta ja ravinnosta mutta kai häntä odotetaan kotimatkalla siellä toisessa kaupungissa, jonka nimeä hän ei nyt muistanut.

Vancouverin konstaapelit vähän säikähtivät, kun sotilasmestari oli ampuvinaan vapaakiväärillä, mutta tulkki käänsi, että urheilumiehiä tämä on, ja ennen pitkää puhelin soi Montrealissa ja johtaja, kertojani, saatiin puhelimeen. Kiukuissaan hän olisi halunnut laittaa ampujaurheilijan palaamaan paikallisbusseilla, mutta järki voitti. Ennen pitkää se lahjakkaaksi osoittautunut sihteeri oli Montrealin lentokentällä ottamassa sankarimatkailijaa vastaan, ja tämä ehti hakea majoituksesta käytetyt kalsarinsa ja istui paluulennolla koti-Suomeen hyvin tottuneesti.

Urheilujohtaja, kertojani, mainitsi kehottaneensa matkailijaa tekemään jatkossa nuoremmille kyvyille tilaa, koska edustustehtäviä ei ollut enää näköpiirissä. Ei sotilasmestari siihenkään mitään sanonut, istui vain kuin linja-autossa ja naputteli saappaan kärjellä lattiaa.

15 kommenttia:

  1. Tarinan tyyppi on kuin Veijo Meren romaanista. Vieläköhän tuota sorttia on olemassa? Luultavasti uhanalainen laji.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ihan. Luen parhaillaan Jonas Jonassonin kirjaa "Lukutaidoton, joka osasi laskea". Tätä blogia lukiessani se tuntui tutulta: ihan kuin JJ:n tekstiä. Ikävä kyllä Jonasson on ruotsalainen. Mistähän löytyisi joku suomalainen? Voipi olla vaikeaa.

      Kalevi Kantele

      Poista
  2. Vähän tylyltä tuntui se kivääriampujan kohtelu jälkeenpäin, kun hänen annettiin ymmärtää ettei enää ollut tarjolla edustustehtäviä. Muistaakseni eräs painija ja toinen kivääriampuja löytyivät Meksikon olympialaisten jälkihöyryissä myös melko kaukaa kisapaikalta, mutta edustustehtäviä silti tuli. Eräs tuttuni osallistui Moskovan olympialaisten vapaapistooliammuntaan ja hyvin ampuikin. Hän kertoi jälkeenpäin, miten järjestäjämaan Melentjev oli tehnyt siinä lajissa huikean maailmanennätyksen. Maan toinen edustaja sitä vastoin oli kesken kaiken jättänyt aseensa pöydälle ja hitaasti kävellyt vasten radan takaseinää ja tehnyt siinä harvakseltaan jonkinlaisia kiipeämisliikkeitä, kunnes kaksi harteikasta tummapukuista urheilujohtajaa oli tarttunut miestä käsivarsista ja kuljettanut jonnekin. Ei tainnut hänellekään olla luvassa enää edustustehtäviä. Tuttuni epäili hieman toisen lääkityksen onnistuneen ja toisen ei. Samoista kisoista hiljakkoin antoi Arto Bryggare myös kovin valaisevan selvityksen 110 metrin aitajuoksua sivuavista tapahtumista. Ainahan sitä silti on tuloksia paranneltu erikoisilla menetelmillä lajissa kuin lajissa. Muistelen miten kirjapainomies Karisto aikoinaan kirjoitteli kuinka jo viime vuosisadan alkupuolella kivääriradalla oli ampujien eväskoreissa herkkyyttä lisääviä kallishintaisia juomia, joiden vaikutus muutaman tunnin kuluttua alkoi kuitenkin näkyä osumakuvion kasvamisena. Eilen sattui juttusilleni hiihtoa ja muuta kestävyysurheilua paremmin tunteva tuttuni, joka valisti minua että Epo on taaksejäänyttä elämää. Nyt otetaan vauhtia Xenon kaasun ja hapen yhdistelmästä, joka ei testeissä näy sitten millään. Itse tarvitsisin nyt paljon tätä kaasua, kun lumet tuntuvat hävinneen. Tuskin ilman sitä Xenonia sukseni luistaisivat täällä sen paremmin kuin maanmiehillä siellä Falunissakaan. Hietaan tuntuu ottavan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sir Robert Geldof. Hauska nimi se Zenon, hänelläkin. Argonia kun yrittää vetää niin paksulta tuntuu, me kokeiltiin kun sitä oli Kempin migissä. Nyt se on se hopu hapi sitä odoroxia mutta ei se nyt niin pahalle haise. Kyllä se on hyvvää.
      Helteellä katolle roudattiin pikirullia ja tauolla pommariin putkarihuikalle, taas jakso ja sittenhän jos rapeltaa niin siihen se on oikein paras. Ilmaa sekaan, ei suoraan pillistä saati letkusta. Ei se saa mennä urheiluksi.

      Poista
  3. Tarinan täytyy olla totta, sillä tuollaista sattuu suomalaiselle. Olisipa ilo lukea tuo Tuurin tai Hyryn kirjoittamana kirjana. Tuuri kertoisi sen eleettömästi ja Hyry olisi tuo mies.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 300 m vapaakivääri ei ollut enää lajina Montrealin olympialaisissa, mutta Münchenissä vielä oli.

      Poista
  4. Ad Omnia: - joku haistoi. "Hullu katolla" Veijo Meren "Manillaköydessä" on perusesimerkki plagiaatista, suoraan Vaasan Jaakoon kirjasta "Hellurei" (1943). Itse tarina on varmaan vanhempi, paljonkin, mutta muoto eli kappaleiden asettelu osoittaa kopioinnin.

    VastaaPoista
  5. Hm niin, vaarivainaan.

    Onko se nyt niin nuukaa 4 klikkiä jotain vähän päälle, ei ihan täyttä viittäkään. Loppumatkasta se vähän rupee rehkasuksi mutta jos nyt sattus niin pikku puteli on kolmeen pekkaan jossain, yleensä ollu. Peltiheikki juuri siksi, kevyt. Olihan nämä sellaset ukot että.

    VastaaPoista
  6. Kyllä Erno Paasilinnallekin tuo tarina olisi sopinut. Meren Goethen tammi essee on myös mainio matkoilla sattuu- tyypin edustaja. Lopulta se on sama onko tammi vai lehmus. Muiden asioiden pitäisi olla tärkeämpiä.

    VastaaPoista
  7. Ei taidettu ampua vapaakiväärillä Montrealissa. Piekkari oli ainoa kivääriase, siinä kaksi lajia (makuu ja asennot). Suomalaisedustajat (2) osallistuivat molempiin, sijoituksia 24. - 57.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No senhän takia sillä kiväärimiehellä sitä aikaa niin kovasti olikin, kun sitä lajia ei ollut koko kisoissa.
      Visti

      Poista
  8. Jesse Owensista mainitaan usein, että Hitler ei häntä onnitellut voittojensa ansiosta. Oppinut pohjoisamerikkalainen ystäväni kysäisi minulta, että kuka toinen merkittävä valtionpäämies ei koskaan kätellyt Jesseä. Hänen vastauksensa oli Franklin Roosevelt!
    Visti

    VastaaPoista
  9. Kumpi se on oikiaa pohojanmaata, Vaasan Jaakoo vai Vaasan Jaakkoo?

    VastaaPoista
  10. Tästä ajatus ottaa suunnan Gunnar Höckertiin, joka kuvataan kotimaisissa aikalaiskirjoituksissa
    niin puhdashenkiseksi urheilijaksi, ettei edes autoa hankkinut. Ulkomaisissa taas luetellaan, mitä
    kaikkia vempaimia hänellä oli sen auton lisäksi. Kasarmikadulla kulkiessa on helppo kuvitella
    30-luvun Höckertin talon edustalle Gunnarin auto - varmaan sporttimallinen - varsinkin, kun hän
    yhdestäkin Suomen Kuvalehden haastattelusta kiirehti Eläintarhan ajoja katsomaan.

    VastaaPoista
  11. Ampumishiihdossa oli kiv. kovia ja koivutukit, niistä se sitten muuttui ja ruutia vähentämällä käytiin lähellä pääkallorajaa kun luoti juuttui kesken matkan piippuun ja potku oli totinen sitten kun se detonoi. Opittin heilauttamaan ruuti hylsyn perälle ampumapaikalla. Kehitystä lajiin saataisiin barokkisoittimien tapaan, jos uudestaan puisilla suksilla ja otettaisiin käyttöön karanteeni kuin antiikissa. Lomakylän vahdit kiertäisivät ja hirvisoppaa tarittaisiin. Kyllä se Mäkäräinen pärjäis sittenki, ellei ihan loistaisikin.

    VastaaPoista