Topos II

Heine oli reipas ulkoilija myöhemminkin. Hän makasi sängyssä ja kirjoitti jatkoa myös luontorunoihinsa, joista ”Heidenröslein” on kuuluisin. Makaamiseen oli tosin syy, selkärangan runnellut tuberkuloosi, joka vei hänet hautaan varhain.

Toisin kuin alan keskeinen kirjallisuus kiinnittäisin Saksan romantiikan suuren perinteen yhteydessä huomion Goethen sijasta juuri Heineen, joka oli juutalainen, tiettävästi ei aktiivinen. Arvattavasti vaeltamisen ja erämaan ajatus ja kuvasto oli hänelle joka tapauksessa lapsuudesta tuttu Vanhasta testamentista.

Raamattu onkin maailman vanhin erätaidon opaskirja. Kristuksella oli sama erikoinen vaellusseuralainen kuin monella muulla aikaisemmin ja myöhemmin, Kiusaaja eli Paholainen.

Eräretkeilyn suuri nimi on Pyhä Antonius (kuva). Meikäläisessä perinteessä näyt ja harhat on valitettavasti yleensä sivuutettu. Muuan henkilö kuvaili minulle aivan joitakin päiviä sitten yliraskasta umpihankihiihtoa, tai saattoi olla avomerisoutua, jonka päätteeksi tuli kertojan arvauksen mukaan heroiinipiikkiä paljon nautinnollisempi endorfiinihumala, pohjaton hyvän olon tunne.

Urheilun ja liikunnan historiasta on nyt ilmestynyt myös hyviä kirjoja, mutta synteesiä ei ole sattunut vastaani. Toisaalta se kuohuttava ajatus, että ihmisen olisi tehtävä jotain kuntonsa eteen ja vointinsa hyväksi, näyttää liittyvän tavalla tai toisella Saksan poliittisiin oloihin. Kun juuri Heinrich Heinen aikaan poliittiset olot olivat Preussissa arvaamattomat ja Napoleon oli saatu hiljan nitistetyksi, nuoret miehet eivät saaneet kokoontua, koska oli vaara, että he olisivat naisten sijasta puhuneet politiikasta keskenään jupisten.

Se oli mieskuorolaulun alku. Saksalainen ”Liedertafel” ja siis mieskuorot eivät olleet oikeastaan missään tekemisissä musiikin kanssa. Kun urkkija tuli paikalle, ruvettiin silmänlumeeksi hoilaamaan. Tuossa kohdin etenkin nero Frantz Schubert huomasi tuoteaukon ja sävelsi heti paikalla tuhat laulua, joista yllättävän suuri osa oli mieskuorolle kirjoitettuja. Siitä ei ole tietoa, liittyykö ”Winterreise” eli talvinen matka hiihtovaelluksiin. Minulla on sellainen käsitys, että ei liity.

Toinen puoli porukkaa ryhtyi harrastamaan ”voimistelua” (turnieren). Uranuurtaja oli muuan Jahn. Englantilainen jalkapallo puolestaan liittyy rautateiden rakentamiseen. Oivallus oli hyvä. Keksimällä cup ja liiga saatiin pahimmat hampuusit ainakin joka toinen viikko matkoille. Ennen ”jalkapalloilijat” olivat mellastaneet satapäisinä laumoina ympäri ämpäri.

Suomessa Ivar Wilskman ja sitten Suojeluskuntajärjestön toimihenkilöt Lauri Pihkala ja Levälahti tekivät miellyttävästä eli vapaaehtoisesta liikunnasta epämiellyttävää eli pakollista. Kansakoulu oli jo juurruttanut tavan Saksan esimerkin mukaisesti.

Nähdäkseni Haltin huipulle ensimmäisenä vieraskirjan vienyt ja Pallastunturilla 1936 alppihiihtoa harjoitellut ja opettanut Kaarina Kari oli lähinnä vastuussa terveellisen liikunnan ajatuksen leviämisestä. Ainakin hiihto oli ollut aikojen alusta epämiellyttävä keino liikkua talvella. Nyt siitä alettiin hakea terveyttä. Ja kun Lapissa alkoi kulkea sieviä naisia, totta kai joukko reippaampia miehiä pani tämän asia merkille ja jätti viattomien eläinten ammuskelon ja kullan kaivamisen vastaavasti vähemmälle.

Kilpaurheilu on toinen luku. Tukholman olympialaiset todella oli Suomen ”arabikevät”. Olympialaisista ja kultamitaleista tehtiin ihanne, jota vanhempi, vakainen kansa kauhistui, ja urheilujärjestöistä tuli poliittinen kiitotie, jonka ensimmäinen etevä käyttäjä oli muuan U. Kekkonen, nuorempana etenkin tolkuttomasta alkoholinkäytöstään tunnettu lakimies-poliitikko, joka taisi kerrankin kaatua kesken juhlamenojen, muka auringonpiston saaneena.

Kilpaurheilu politisoitui käden käänteessä, ja kaikki muut huippumiehet Tapio Rautavaaraa lukuun ottamatta ostettiin suurella rahalla porvariseuroihin eli SVUL:n puolelle. Lasse Erolan oudon hyvän elämäkertateoksen mukaan urheilujohtaja Erkki Palolampi (”Kollaa kestää”) oli saunassa kiukutellut, että parempi olisi ollut jäädä keihäänheitossakin 1948 ilman mitalia kuin tämä tällainen, että kultaa voitti oulunkyläläinen puolikommunisti…

Tunturiretkeilyn poliittista puolta en ole kyennyt ratkaisemaan. Kaikki tuntemani merkittävät rinkkamiehet ovat kyllä olleet kokoomukselaisia, mutta nuoruudessani kokoomukselaisuus ei ollut politiikkaa, vaan pelkkää isänmaallisuutta.

Ehkä en ole väärillä jäljillä. Erno Paasilinna ja hänen ystävänsä ja samoin tietenkin Timo K. Mukka eivät taida tuotannossaan uhrata monta sanaa maakuntansa luonnonkauneudelle. Ja Hannu Taanila juoksi Sorvortantunturissa ja Värriöllä, mistä hänelle kunnia. Myös minulle, alan kirjallisuutta ja etenkin karttoja tutkivana kamariretkeilijänä, nuo ylimääräiset tunturimaat ovat tuntemattomia.