12. helmikuuta 2015

Topos I





Kun lähdettä ei ole, joudun itse sepittämään tarinan luonnon ja etenkin Lapin kauneuden keksimisestä.

Metsä eli Salomaa on kansanrunoudessa ja muinaisrunoudessa vilahtelevat ”topos” eli vakiotyyppi eli stereotyyppi. Runoilijat ottivat sen kiljuen vastaan. Kiven jälkeen tulee heti Hellaakoski mieleen, mutta yksikään ei ole synnitön.

Suomen runouden suurin plagiaattori, J.L. Runeberg, joka varasti vasemmalta ja oikealta ja ennen kaikkea antiikista, jäljensi puhtaasti luonto-kuvan perusmallin, joka on Vergilius, Eclogae ja miksei myös Georgica. Runebergin kaikkien tuntema luontoruno on ”Sua lähde kaunis katselen”. Kreikkalaiset olivat päättäneet, että luonnossa on oltava plataani tai mahdollisesti pyökki, vilpas virta tai lähde, lintuja, perhonen ja kukaties jokin kentauri kuopimassa kavioitaan. Veden kaltaalla puhaltaa pilliin Pan tai muuten vain paimen, joka tapauksessa irstas olento. Jos vettä on tarpeeksi, rannassa polskuttavat ehkä najadit, kylpijäneidot, kuten ”Odysseiassa”. Runeberg käveli suorastaan muutamia kymmeniä metrejä Ruoveden asuinpaikastaan ja murjaisi runon. Runebergin lähde on edelleen paikallinen nähtävyys.

Mutta antiikista alkava 2500 vuoden perinne sisältää muita ihmisiä tai ihmistä muistuttavia olentoja, kuten jumalia. Trubaduurit, Dante ja kumppanit eivät horjahtaneet tästä.

Luonto-topos oli ehkä Elysium eli taivas. Mutta yksinäisyys, luonnon armoille asettuminen, alkoi liittyä kuvaan vasta 1700-luvulla.

Varhaisen Lapin-kirjallisuuden uranuurtaja oli Robinson Crusoe, jossain määrin myös Rousseaun Emile. Kertomakirjallisuus islantilaisista saagoista Don Quijoteen ja sen ympärillä olevaan pikareskikirjallisuuteen oli nimenomaan ”on the road” –henkistä. Kuljettiin ja seikkailtiin. Ylitettiin meriä ja mentiin metsien läpi, mutta nuo vaikeat välit olivat vain esteitä, joista oli selvittävä, että pääsisi johonkin.

Brittien 1700-luvun matkakirjallisuus oli kohdittain suurenmoista. Seuraavalla vuosisadalla itse R.L. Stevenson jatkoi tuotakin lajia, ja Saksassa Goethe kirjasi yleissivistykseen kuuluneen kuljeskelun, jonka myöhäinen perillinen omalta ajaltani on Interrail. Mutta Goethella tai hänen sankarillaan Faustilla ei siis ollut voimassa olevaa junalippua.

Menneisyyden ihminen oli kova kävelemään. Pyhä Birgitta kävellä läpsytteli Uppsalasta Roomaan aina kun hän keksi uutta kielimistä kuninkaasta, joka oli hänen mielestään homo. Autiomajoja ei tarvittu, koska yöpyminen onnistui luostareissa, ja muutama sääntökunta oli erikoistunut majoitukseen, etenkin Sveitsin Alpeilla.

Siten Defoe sijoitti sankarinsa autiolle saarelle. Manner ei kelvannut. Niin neuvokas henkilö kuin Robinson Crusoe olisi kävellyt muitta mutkitta kotiin minkä tahansa tuntemattoman mantereen kohdusta. Itse asiassa Defoella on kertomus uskomattomasta erämaavaelluksesta, ”Kapteeni Singleton”. Se on muiden ansioiden ohella ”Korkeajännityssarjan” varhainen edeltäjä, mutta kuvitellun Afrikan poikki siinä kuljetaan.

Jotkut nykyisetkin lapinkävijät ja etenkin partiolaiset harrastavat sellaista kilpailua, jossa katsotaan, kuka tulee toimeen vähimmillä varusteilla erämaassa. Tavallinen ratkaisu on hoitaa viikon ruuat ottamalla taskuun paljaltaan kaurahiutaleita. Niitä voi liottaa nyrkissään tunturipurossa ja nakata naamaansa. Takataskuun sopiva lippa ja siiman pätkä ei välttämättä aina pure.

Robinson Crusoe ei ollut Rousseau-tyyppinen luonnon valloittaja ja voittaja, vaan sopeutuja. Kirjan merkillinen tenho – se on pysyvästi yksi romaanitaiteen helmistä – johtuu siitä, ettei Crusoella pohjaltaan ollut pahaa kapinaa kohtaloaan vastaan. Hän viihtyi saarellaan suorastaan hyvin. Tänäkin päivänä jokainen lahjakas alle 10-vuotias haluaa leikkiä Risto Roopenpoikaa.

Tuo sama luontoyhteys, johon luonnon arvojen näkeminen ja kunnioittaminen kuuluu, näkyy aika selvästi Twainin ”Huckleberry Finnissä” – etenkin Misssissipillä retkeilyssä, ja hyvin vahvasti se tulee kuvaan Villin Lännen lajityypissä, kukaties täysromantikko Fenimore Cooperin jo sisään ajamana (Haukansilmä, Viimeinen mohikaani jne.), vaikka oikeastaan Cooper oli teollisuuden eli ”edistyksen” puhetorvi.

Robinson Crusoen totaalisen neuvokkuuden perinteen kruunu on Jack London, jonka monissa kirjoissa luonto, etenkin pakkasen syömä erämaa, tuntuu sankareista ajoittain oikein hauskalta.

Mutta nähdäkseni kaikkien erämaata eli asumatonta, ihmsetöntä seutua sisältävän kirjallisuuden todellinen alkupiste on Heinrich Heinen Hartz-vuoriston matkaa koskeva kirjanen. Tunturivuori oli nimeltään Brocken.

12 kommenttia:

  1. Hyviä retkeilyilmoja sekä ulko- että sisätiloissa!
    "Suuret ikäluokat kulkevat läpi Suomen lähihistorian meluten mennessään", kirjoittaa HS:n pääkirjoitustoimittaja päivän lehdessä.
    Niinpä, päitä kolisten kaapin päältä, niin kuin tuo Runebergikin. Ja Sibelius - pitänee mennä Hämeenlinnan teatteriin katsomaan. Koskenniemelle nyt jo nauraa naurismaan aidatkin.
    Vesissä toinen silmä, paljosta naurusta: nuo seitsenkymppiset kyynelkanavat...

    VastaaPoista
  2. Ja sen Brocken vuoren sisällä orjat raatoivat V2 ohjuksia ja muuta tavaraa. Romantiikka, seikkailukertomukset tyyppiä Karl May sisältävät Rousseaun yleistahdon, joka muuttaa idyllisen ja jännän seikkailun irvokkaaseen lopputulokseen.... Puhuuko sekoja vai en?

    VastaaPoista
  3. Hajahavaintoja tuosta Lapin retkeilystä. Varsinaiset Lapin asukkaat kokivat ympäristönsä olevan luonnollinen. Etelän varikset muodostivat oman jopa ihanteellisen käsityksensä. Ennen sotaa matkailu keskittyi Petsamoon, jossa harrastettiin ennen kaikkea kalastusta. Talvisin pieni joukko ihmisiä kävi hiihtämässä ja jopa laskemassa Pallaksella.

    Sodan jälkeen alkoivat etelän ihmiset hiljakseen käydä pohjoisessa. He kirjoittivat eri lehtiin ja innostivat lähiympäristöään. Suhteellisen laajalti levisi ja vaikutti Kaarina Karin matka naisjoukon kanssa Haltille ja lasku alas Muonion sekä Tornion jokea. Yrjö Kokon kirjat merkitsivät hyvin paljon monille sekä Suomessa että ulkomailla. Sorjonen taisi olla ensimmäinen Lapin retkeilystä oikein kirjan kirjoittaja. Sitten tulivat järjestäytyneet retkeilijät kuten partiolaiset, Imatran Lapinkävijät ja Suomen Latu. Ammattiyhdistyksillä oli oma osansa esim. Virkamiesliiton Saariselän maja.

    VastaaPoista
  4. Uskonnonopettajamme keskikoulussa Pohjanmaalla oli rovasti, joka oli "kuin ilmetty" Runeberg. Naureskelimme hänen tapaansa pitää kättä puvuntakin nappien välissä kuin todennäköinen esikuvansa.
    Oli jonkintasoinen runoilijakin: laulatti meillä sanoittamiaan luontoaiheisia lauluja. Meitähän se huvitti.
    "Kurkiaura mahtava lentää kohti pohjoista. Suven tulon ilmoittaa, oi kun riemuisaa...". - Runeberg oli muuten opiskelukesinään vieraillut kyseisen rovastin asumassa pappilassa. Itse olen syntynyt sitä vastapäätä joen toisella puolella.

    VastaaPoista
  5. Lapin luonto oli vanhalla teknologialla liian köyhää edes tuhottavaksi. Sodan jälkeen tuli asutustoiminta, avohakkuut, padot ja muu teknologia tuhoamaan neitseellistä luontoa nopeaan tahtiin. Etelän turistit eivät tunteilleet pelkästään naiviuttaan vaan siksi, että huomasivat kehityksen.

    VastaaPoista
  6. Liikkuminen jaloin oli Lapissa entisinä aikoina niin rankkaa puuhaa, että henkilöä pidettiin tärähtäneenä, mikäli hän muuten vain lähti metsiin kuljeskelemaan ilman erityistä syytä. Herroille se ehkä sallittiin ajankuluksi.

    VastaaPoista
  7. Erään selkeän perusasian pitää täyttyä, ennen kuin voidaan kiinnittää huomiota henkisen puolen arvoihin ja se on täysinäinen vatsa. Tämä paljolti selittää sitä, miksi ennen 1900 luvun alkupuolta Suomessa harvanlaisesti kirjallisuudesta löytyi mainintoja vaikkapa Lapin kauneusarvoista. Eipä sielläpäin eikä juuri muuallakaan ollut Runebergia, jolla oli varaa torttuaan napostella. Oli ravinnon puutetta ja armoton luonto paljon lähempänä kuin nykyään. Ihmiset, jotka liikkuivat erämaassa, joutuivat pakostakin kiinnittämään huomiota elämää ylläpitäviin perusasioihin. Muu jäi vähemmälle. Suomi on kaunis maa etelästä pohjoiseen. Useimmilla paikoilla on omia hienoja erityispiirteitään. Lapin tunturi- ja vaara-alueet ovat omassa luokassaan, mutta en voi mitenkään asettaa niitä maisemallisten syiden vuoksi eteläisten alueiden edelle. Olen retkeillyt kuutisenkymmentä vuotta. Syy, miksi todennäköisesti minulle tänä vuotena avautuu Saariselällä 56. vaellusvuosi, on se että vieläkin kykenen uskottelemaan itselleni, että voin kulkea melkein koskemattomia erämaa-alueita. Ihailen toki pienempiä ja suurempia luonnonihmeitä, mutta sen voisin tehdä niiden vuoksi etelämpänäkin elleivät siellä vastaavat alueet olisi liian pieniä. Niin, ja vieläkin voin tuntea löytöretkeilijän iloa, kulkiessani hieman sivussa käytetyiltä ja kolotuilta reiteiltä. Sytykkeen Saariselän suuntaan antoi ensimmäiseksi Samuli Paulaharjun Sompio sekä K.M.Walleniuksen Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä teos, jotka luin 50-luvun puolivälissä. Kullervo Kemppisen Lumikuru oli erinomainen apu ensimmäisillä vaelluksillani 1960 luvun ensi vuosina, koska kirjan perusteella Taloudellisen kartan tietoihin saattoi suhtautua oikeanlaisella suuripiirteisyydellä ja olihan siellä muitakin vinkkejä.

    VastaaPoista
  8. "Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa
    Taian luomana taas, kaunoinen salomaa."

    Paavo Cajander asialla jo varhain

    VastaaPoista
  9. Blogitekstin 3. kpl: Kreikkalaiset olivat päättäneet, että luonnossa on oltava plataani tai ...

    Tuon kuvan tiivistää Platonin Faidros 230b-d. Teksti on otettu tosissaan, esim. Schiller määritellessään idylliä. Mutta muistan elävästi, miten Holger Thesleff Platon-luennollaan seikkaperäisesti selvitti, että Platon piruilee: hän parodioi runoilijoita (joita siis ei lainkaan arvostanut). Olipahan silmiä (korvia) avaava luento!

    En tiedä, onko tulkinnasta enemmälti kirjoitettu maailmalla. Siihen viitataan Platonin teosten suomennosten III osan (Otava 1999) kommentaarissa lyhyesti.

    (Muutoin olen sitä mieltä, että Platon on maailmankirjallisuuden parhaimpia kielenkäyttäjiä. Valitettavasti käännökset latistavat aina. Itse pääsen juuri ja juuri jyvälle, koska yliopistossa tuli suoritettua vanhan kreikan cum laude)



    VastaaPoista
  10. Vaikeahan sinne Lappiin oli aiemmin edes päästä. Junaliikenne Kemijärvelle alkoi 1934.

    VastaaPoista
  11. Hieno erämaakuvaus on Valtteri Keltikankaan pieni kirja "Seitsemän tuntia erämaata".

    Näitä klassisia erämaaseikailuja on esim. Gaspar de Carvajalin kronikka Francisco de Orellanan pakkoraossa tekemästä retkestä Napojoelta Amazonia pitkin Atlantille. Kuvitteellisempi tarina on Henryk Sienkiewicz´in seikkailukertomus "Erämaan halki" joka sai ainakin minut nuoruudessani tutkimaan tarkkaan Afrikan karttaa. Näitä tarinoita on maailmankirjallisuus pullollaan, mutta aina ne vetoavat varsinkin nuoriin lukijoihin.

    Myös Väinö Auerin kirja "Tulimaata tutkimassa" on tosielämän kuvauksenakin harvinaisen hurja seikkailukertomus. Kai se Lappi oli vähän sellainen Suomen Tulimaa.

    VastaaPoista
  12. Ylen sivuilla on mielenkiintoinen juttu kävelemisestä ja siinä on myös liitteenä radio-ohjelma jossa kerrotaan entisajan metesätyömiesten ja tukkijätkien mahtavista satojen kilometrien kävelyistä Lapissa ja muuallakin. Linkki sinne:

    http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/17/kavelyloma-seikkailu-joka-alkaa-kotiovelta

    VastaaPoista