Topos I

Kun lähdettä ei ole, joudun itse sepittämään tarinan luonnon ja etenkin Lapin kauneuden keksimisestä.

Metsä eli Salomaa on kansanrunoudessa ja muinaisrunoudessa vilahtelevat ”topos” eli vakiotyyppi eli stereotyyppi. Runoilijat ottivat sen kiljuen vastaan. Kiven jälkeen tulee heti Hellaakoski mieleen, mutta yksikään ei ole synnitön.

Suomen runouden suurin plagiaattori, J.L. Runeberg, joka varasti vasemmalta ja oikealta ja ennen kaikkea antiikista, jäljensi puhtaasti luonto-kuvan perusmallin, joka on Vergilius, Eclogae ja miksei myös Georgica. Runebergin kaikkien tuntema luontoruno on ”Sua lähde kaunis katselen”. Kreikkalaiset olivat päättäneet, että luonnossa on oltava plataani tai mahdollisesti pyökki, vilpas virta tai lähde, lintuja, perhonen ja kukaties jokin kentauri kuopimassa kavioitaan. Veden kaltaalla puhaltaa pilliin Pan tai muuten vain paimen, joka tapauksessa irstas olento. Jos vettä on tarpeeksi, rannassa polskuttavat ehkä najadit, kylpijäneidot, kuten ”Odysseiassa”. Runeberg käveli suorastaan muutamia kymmeniä metrejä Ruoveden asuinpaikastaan ja murjaisi runon. Runebergin lähde on edelleen paikallinen nähtävyys.

Mutta antiikista alkava 2500 vuoden perinne sisältää muita ihmisiä tai ihmistä muistuttavia olentoja, kuten jumalia. Trubaduurit, Dante ja kumppanit eivät horjahtaneet tästä.

Luonto-topos oli ehkä Elysium eli taivas. Mutta yksinäisyys, luonnon armoille asettuminen, alkoi liittyä kuvaan vasta 1700-luvulla.

Varhaisen Lapin-kirjallisuuden uranuurtaja oli Robinson Crusoe, jossain määrin myös Rousseaun Emile. Kertomakirjallisuus islantilaisista saagoista Don Quijoteen ja sen ympärillä olevaan pikareskikirjallisuuteen oli nimenomaan ”on the road” –henkistä. Kuljettiin ja seikkailtiin. Ylitettiin meriä ja mentiin metsien läpi, mutta nuo vaikeat välit olivat vain esteitä, joista oli selvittävä, että pääsisi johonkin.

Brittien 1700-luvun matkakirjallisuus oli kohdittain suurenmoista. Seuraavalla vuosisadalla itse R.L. Stevenson jatkoi tuotakin lajia, ja Saksassa Goethe kirjasi yleissivistykseen kuuluneen kuljeskelun, jonka myöhäinen perillinen omalta ajaltani on Interrail. Mutta Goethella tai hänen sankarillaan Faustilla ei siis ollut voimassa olevaa junalippua.

Menneisyyden ihminen oli kova kävelemään. Pyhä Birgitta kävellä läpsytteli Uppsalasta Roomaan aina kun hän keksi uutta kielimistä kuninkaasta, joka oli hänen mielestään homo. Autiomajoja ei tarvittu, koska yöpyminen onnistui luostareissa, ja muutama sääntökunta oli erikoistunut majoitukseen, etenkin Sveitsin Alpeilla.

Siten Defoe sijoitti sankarinsa autiolle saarelle. Manner ei kelvannut. Niin neuvokas henkilö kuin Robinson Crusoe olisi kävellyt muitta mutkitta kotiin minkä tahansa tuntemattoman mantereen kohdusta. Itse asiassa Defoella on kertomus uskomattomasta erämaavaelluksesta, ”Kapteeni Singleton”. Se on muiden ansioiden ohella ”Korkeajännityssarjan” varhainen edeltäjä, mutta kuvitellun Afrikan poikki siinä kuljetaan.

Jotkut nykyisetkin lapinkävijät ja etenkin partiolaiset harrastavat sellaista kilpailua, jossa katsotaan, kuka tulee toimeen vähimmillä varusteilla erämaassa. Tavallinen ratkaisu on hoitaa viikon ruuat ottamalla taskuun paljaltaan kaurahiutaleita. Niitä voi liottaa nyrkissään tunturipurossa ja nakata naamaansa. Takataskuun sopiva lippa ja siiman pätkä ei välttämättä aina pure.

Robinson Crusoe ei ollut Rousseau-tyyppinen luonnon valloittaja ja voittaja, vaan sopeutuja. Kirjan merkillinen tenho – se on pysyvästi yksi romaanitaiteen helmistä – johtuu siitä, ettei Crusoella pohjaltaan ollut pahaa kapinaa kohtaloaan vastaan. Hän viihtyi saarellaan suorastaan hyvin. Tänäkin päivänä jokainen lahjakas alle 10-vuotias haluaa leikkiä Risto Roopenpoikaa.

Tuo sama luontoyhteys, johon luonnon arvojen näkeminen ja kunnioittaminen kuuluu, näkyy aika selvästi Twainin ”Huckleberry Finnissä” – etenkin Misssissipillä retkeilyssä, ja hyvin vahvasti se tulee kuvaan Villin Lännen lajityypissä, kukaties täysromantikko Fenimore Cooperin jo sisään ajamana (Haukansilmä, Viimeinen mohikaani jne.), vaikka oikeastaan Cooper oli teollisuuden eli ”edistyksen” puhetorvi.

Robinson Crusoen totaalisen neuvokkuuden perinteen kruunu on Jack London, jonka monissa kirjoissa luonto, etenkin pakkasen syömä erämaa, tuntuu sankareista ajoittain oikein hauskalta.

Mutta nähdäkseni kaikkien erämaata eli asumatonta, ihmsetöntä seutua sisältävän kirjallisuuden todellinen alkupiste on Heinrich Heinen Hartz-vuoriston matkaa koskeva kirjanen. Tunturivuori oli nimeltään Brocken.