Hiihtotekniikasta

Kuvassa kirjoittaja. Kelkkakypärä visiireineen osoittautui hyvin tarpeelliseksi. Kelkkahaalarit ovat vieressä lattialla ja saappaat siististi naulakossa. Minulle tämä oli kyllä uutta. Hiihtomatkalla ei tarvitse suksia.

Dokumenttielokuvani on valmis, kiitos kuvausryhmän, jota ei ollut. Ei ollut kameraakaan. Se on hyvin vapauttavaa.

Tämä oli vapauttava tunne, ja ehkä se oli oivalluskin. Samuli Paulaharjulla oli edeltäjiä ja ennen kaikkea seuraajia. Yksi heistä oli Kullervo Kemppinen. Kaikkein maineikkaimmista nimistä yllättäen K.M. Wallenius, A.E. Järvinen ja Yrjö Kokko eivät olleet juuri nimeksikään dokumentaristeja eli todellisuuden nähtäväksi tuojia. Sisäinen todellisuus ja mielikuvitus hallitsivat.

Lappi-kirjallisuuden järjestelmällinen läpikäyminen ja luettelointi osoitti, että matkakirjallisuus on kadonnut. Tuota sanaakaan ei enää käytetä. Matkaoppaat on eri asia. Niitä on joka paikassa, myös verkoissa. Mutta sellainen matkan kuvaus, jonka loivat maantieteilijät ja sitten päätoimiset tutkimusmatkailijat, näyttää siirtyneen kokonaan dokumenttielokuviin. Televisio tuntuu Suomessakin esittävän niitä, loistavan hyviä yleensä, harva se viikko.

Waltari kirjoitti ”Yksinäisen miehen junan” ja ”Lähdin Instambuliin”. Saisi olla erinomainen kirjailija, että vastaavasta aiheesta syntyisi kiinnostava kirja. Sellainen erinomainen kirjailija tietysti on olemassa, Rosa Liksom.

Kaikeksi onneksi tästä asiasta on kattava yhteenveto, Sakari Pälsi, joka laadultaan epätasaisessa tuotannossaan kokeili kaikkea. Pälsi, josta on tiettävästi tulossa elämäkerta, taitaa olla ainoa esimerkki kirjoittajasta, jolla oli vahva ote tieteelliseen kirjoittamiseen, tietokirjoihin, esseistiikkaan ja kaunokirjallisuuteen.

Pälsi oli arkeologi, väitellyt tohtori. Eri syistä hän ei päätynyt professoriksi, vaan toimi Kansallismuseossa. Tieteen historian pintaan hän nousi ja pinnassa pysyi löydöillään. Antrean verkko mainitaan kaikissa lähteissä.

Nyt ei ole vastaavaa asiantuntijaa, joka välittäisi laajemmalle sen tiedon, että verkkomiehen kaltaisia souteli mannerjään reunoilla todella paljon. Vähien, aika hankalasti löytyvien tietojen mukaan verkon löytöpaikan lähettyviltä on pätevästi tunnistettu sata kiinteää muinaisjäännettä. Sata tarkoittaa tässä suuruusluokkaa.

Arkeologian ohella kansatiede oli Pälsin omaa aluetta, esimerkiksi uittopurot. Kaikkein tunnetuin hän on tutkimusmatkailijana, pohjankävijänä maapallon toiselta puolelta, mutta hän kuvaili laajasti ja monin kirjoin myös Eurooppaa, esimerkiksi Balkania. Aikoinaan kuuluisien poikajutelmien eli lapsuuden muistojen (Fallesmannin Arvo) lisäksi hänellä on romaaneja, kuten Suomen luultavasti ainoa romaani kivikauden ihmisistä, ”Kova mies ja nimetön”. Ja esseistiikka Pälsin tapaan on kaunokirjallisuutta.

Pälsin tavattomat ansiot valokuvaajana ja elokuvaajana tunnetaan niin yleisesti, ettei asiaa olisi mikään pakko korostaa erikseen.

Kuitenkin nyt, Arktikumin kokoelmat ja Rovaniemen kaupunginkirjaston laajat Lapin kirjat katseltuani tiedän, minkä ennen aavistin.

Väitettyä informaation runsauden tai informaatioähkyn aikakautta ei ole olemassa. Tämä ei missään tapauksessa ole sellainen. Informaatioksi väitetty aineisto on luonteeltaan kloonausta. Siinä on samat asiat yhä uudelleen ja uudelleen. Jopa valokuvakirjoissa ja vieläpä luontovalokuvauksessa samat näkymät toistuvat aina.

Ellen olisi sopinut tapaamisista paikallisten professoreitten ja tohtoreitten kanssa, olisin jäänyt tyystin vaille hakemiani tietoja. Miten Lappi syntyi oli se toinen. Tahtoisin siitä kirjaani lyhyen, hyvän tekstin. Jääkauden päättymisen jälkeisistä tapahtumista ei ole sellaisia esityksiä, joita en olisi tuntenut. Matti Huurteen yhteenveto saanee kelvata, tai sitten Vahtolan Suomen historian ote. Asia on joka tapauksessa vain pistemäisesti selvitetty. Miten suhtautuivat toisiinsa jääjärvet ja Pohjanlahden maan kohoaminen?

Kuka keksi että Lappi on kaunis? Tätä en tiedä eikä tekstiä ole. Karelianistit tietenkin löysivät erämaan, idästä. Gallen-Kallela maalasi sen. Yllättäen nämä tunnetuimmat varhaiset, kuten Inarilla kuljeskelleen M.A.Castren ja Lönnrot ja itse Fellman eivät uhraa tuntureille monta sanaa. Sekä saamelaisten että lappilaisten perusasenne oli torjuva. Tunturialue oli este ja sellaisena ikävä. Sompion – Luirojärven – Maantiekurun reitti ylämaihin oli käytössä sangen kauan. Ennen Suomen itsenäisyyden aikaa en löydä ensimmäistäkään mainintaa Luirojärvestä tai Sokostista. Luonnossa liikkujien kertomuksissa eränkäynti ja kalastus ovat mielenkiinnon kohteena, maisema ei.

Mutta sen kuitenkin tiedän nyt, että Luirojärven luusuassa on todettu yksi Lapin sadoista kivikautisista asuinpaikoista, On iskoksia, luun jäänteitä, kvartsia. Keskeinen pauikka siis. Suunniteltiinhan sinne kerran maantietäkin…