Suomen sana

Menen taas viikon päästä Kansalliskirjastoon rähisemään ja saatan ottaa kaverin avuksi. Kirjat ovat niin usein vääriä.

On lievä vahinko, ettei kirjoja arvostella.

Esimerkiksi ”Suomen sana 1 – 25” maksaa tänään antikvariaatissa 50 euroa. Sopivasti liitosalueella majaileva henkilö, jolla on vaivoinaan aivan liikaa tyhjiä kirjahyllyjä, saisi siitä huokealla komeita nahkaselkiä ja hyvän omantunnon siitä, ettei näitäkään kirjoja tarvitse lukea.

Joku mainitsi mielenkiintoisen selityksen, kun ihastelin, miten Ilta-Sanomat on oppinut myymään liitelehtiä, nyt Lapin sodasta. Juuri tuollaisia kirjoja ostava yleisö kavahtaa, ja kirjastoissakin ne saavat olla rauhassa. Tuo selitys oli, että sivistysolomme ovat liian hyvällä kannalla. Ihmiset eivät ilkeä ostaa kirjoja eivätkä asiapitoisia lehtiä, koska siitä tulisi sellainen tunne, että ne pitäisi lukeakin, ja kotiväkikin voisi ihmetellä.

Ei tarvitse arvailla, miten kirjojen ja äänilevyjen käy. Kirjojen ja lehtien tilastoitu myynnin lasku on sietämätön niille, joiden elanto on pelissä. CD-levyjen myynti laski nyt yli kolmanneksen vuodessa. Se tarkoittaa, että voitte ryhtyä nikkaroimaan kissankuppeja CD-levykokoelmastanne.

Aivan liian suuri osa päätyy kirjastoihin, joiden maksamat vuokrat ovat jo nyt liian korkeat. Päässälaskuni mukaan tieteellisissä kirjastoissa – esimerkiksi Kansalliskirjastossa – kirjan käsitteleminen maksaa enemmän kuin kirja. Jos joku kurja, juoppohullu raukka tilaa esimerkiksi opinnäytetyötään varten tuon teossarjan tietyn osan lukeakseen siitä jonkin artikkelin lukusalissa, rahoitettavat kustannukset ylittävät tuon 50 euroa.

Itse kuulunetuoikeutettuun luokkaan ja käytän asemaani röyhkeästi hyväksi. Koska vedin kerran tikun antikvariaattikauppiaan tassusta, kukaan ei ilkeä heittää minua ulos myymälästä, kun käyn valokuvaamassa hyllyssä olevasta teossarjasta tarvitsemani sivut. Nopein on oikea kamera mutta iPad tekee sekin erittäin hyvää jälkeä, ja myös kännykkäkamera välttää, vaikka ei luulisi.

Ja sitten poistun myymälästä ostamatta mitään. Tai se on suunnitelmani. Jostain käteeni tapaa kuitenkin ilmestyä kassi, joka on täynnä kirjoja. En tiedä, mistä se tulee.

”Suomen sana” oli yksi Yrjö A. Jäntin edesvastuuttomista päähänpistoista. Se oli lukemisto suomenkielisestä kauno- ja tietokirjallisuudesta. Luullakseni se meni kaupaksikin. Siihen aikaan suurteoksia myytiin perävaunusta Mikkelin torilla ja jos tilasi teossarjan, sai kaupan päälle ihan ilmaiseksi pullakahvit. Kahvi oli seisonutta ja pulla alunperinkin pahaa.

Nyt osaisin toimittaa 25-osaisen valikoiman seisovilta jaloilta. Olen yhä varmempi siitä, että etenkin sotien välisenä aikana ilmestyi erittäin paljon kiihdyttävän hyvää kirjallisuutta. Mitä huonompaa proosaa (se oli jokseenkin huonoa) ja heiveröisempää runoutta, sitä parempia tietokirjoja. Tekstivalikoimani ei kukaan ostaisi eikä lukisi edes pienestä palkasta.

Olen kirjoittanut tässä jatkuvasti pakinoitsijoista, vaikka tiedän hyvin, etteivät nykylukijat saa selvää niistä eivätkä arvaa, missä kohdassa pitäisi nauraa. Oma suosikkini, Vaasan Jaakkoo, on lisäksi murteen takana piilossa niin ettei hänen kuviensa ja hahmojensa eläväisyys tule vaivattomasti esiin.

Ernst Lampén kirjoitti ainakin 15 kevyttä kirjaa, useimmiten mieliaiheistaan matkailusta tai Savosta. Savolaisuudessa hän meni niin pitkälle, että kunniallisena papin poikana (Rantasalmi) muutti sukunimensäkin muotoon Lampén-Iso-Keisari. Oikeasti hän oli maisteri.

Hänen (ja Vaasan Jaakoon) kirjat Lapista, Petsamosta ja Jäämereltä menevät kirkkaasti ohi Pälsin, jonka Erno Paasilinna nosti aiheellisesti arvoon. Professori Väinö Salminen (kansanrunoustiede) oli yhtä hyvä.

Varsinainen sensaatio on Tatu Valkonen (professori Ilmo Lassila), jonka enimmäkseen todenperäiset tarinat Muurmannilta ja muualta kansalaissodan aikoina nousevat Dumas’n rinnalle ja täyttävät samalla ammottavia aukkoja kansallisessa tietoisuudessamme. En esimerkiksi leimaa liioitteluksi tämän metsänhoitajana kauan Lapissa toimineen kirjoittajan tähdennystä rajantakaisten karjalaisten käsityksistä, he kun enimmäkseen pitivät suomalaisia täysin vieraana ja vihamielisenä kansana. Tästä ilmiöstä muuten on aika paljon poliittisesti värittämättömiä kuvauksia: Suur-Suomi? Yhteen vääräuskoisten ”ruotsien” kanssa? Tätä kuuntelivat myös Haavio ja Pälsi 1941-1944.