Nuotinkääntäjä

Lupasin jatkaa pianistin nuotinkääntäjän uraani. Se keskeytyi koulua kädessäni 1958, vaikka menestyi tässä ammatissa hyvin. Tehtävä on istua pianistin vieressä ja kääntää plaria. Siihen tarvitaan kohtalainen nuotinlukutaito tai sen puuttuessa päättäväinen pianisti, joka osoittaa pienellä nyökkäyksellä, milloin sivua käännetään.

Tätä ihmettä ei näe konserteissa, koska tapana on, että pianistit soittavat ulkoa, ilman nuotteja. Olen kuunnellut koko ikäni vertahyytäviä tarinoita unohtamisista. Itse S. Richter kuului kerran Helsingissä unohtaneen, miten esitettävänä oleva kappale menee, mutta ei sitä ollut huomannut kuin 52 ihmistä. Yleensä juuri Richter ei unohtanut koskaan ja Cortot unohteli aina.

Kun siihen tarjoutui tilaisuus, meillä on pieni kotikonsertti. Kuulemaan mahtuu tietenkin väkeä vain vähän. Kaksi hyvää ammattilaista esittää Schubertin Winterreisen kokonaisuudessaan. Pianonvirittäjä on jo tulossa.

Tässäkin asiassa Schubertin helppous ja koruttomuus on harhaluulo. Aukeaman alalaidassa on hälyttävän paljon murtosointukulkuja, ja se tarkoittaa virassa, johon minut määrättiin, nopeaa toimintaa. ”Gefrorne Tränen” on esimerkki.

Niille jotka nyt luulevat, että ei kiinnosta: olette väärässä. Tavallinen rokin ystävä ei tajua, millaiset kiksit livenä esitetty lied (laulu + piano) antaa. Se että tuon mahtavan mielihyvän saavuttaminen vaatii vähän työtä, ei ole paha asia, vaan hyvä asia.

Tiedän hyvin ja olen itse kokenut saman kyllin monta kertaa; erittäin hienon tunteen saa hiihtämällä tai juoksemalla kaksi tai kolme tuntia todella räkä poskella ja aina välillä hämärän rajamailla. Se tunne tulee noin puolen tunnin kuluttua lopettamisesta ja se tulee, vaikka ei olisi yhtään hyväntahtoista henkilöä kehumassa suoritusta.

Koska olin oppikoulun aloittaessani liian hintelä ja lisäksi jokseenkin sairas, lääkäri määräsi joka päivä uinnin tietylle, meidän molempien tuntuvalle Evijärven karille ja takaisin. Sairaudet vaivasivat sydäntä ja olivat reumaattisia, ja oli siinä muutakin. Uin aamuisin, ja oli se vastenmielistä, etenkin kolealla säällä. Kuukauden kuluttua huomasin, ettei minun tarvinnut laskea levähtääkseni sitä peltistä ämpäriä välillä maahan vajaan kilometrin matkalla kaivolta. Se oli kumma tunne. Urheilijaa minusta ei tullut.

Ilman lääkärin määräystä ja tuon aikakauden oppia, joka esti edes epäilemästä kenenkään käskyjen järkevyyttä, en tietenkään olisi edes ajatellut tuollaista. Toisaalta juuri tämä lääkäri oli hyvin pätevä. Häneltä opin vähän myöhemmin polttamaan tupakkaa.

Kun moni tietenkin ihmettelee, miksi Martti Talvelasta kohkattiin, vaikkei hän kaikin ajoin pysynyt edes äänessä, ei edes sävellajissa, kuunnelkoon hänen ja Gothonin Winterreise-levytyksen. Kun teos on tuollainen – vivahteiden vivahteita ja tietenkin koko ihmiselämä ja Euroopan historia laulusarjana esitettynä, on siinä esittäjillä kattaus. Ja Talvelan äänen kauneus, sointi, on tässä vaniljaa.

Liikkuessani eilen luvallisilla asioilla kaupungilla muistin mennä kirjakauppaan ostoksille. Joku sellainen Juha Hurme tulee vastaan milloin missäkin yhteydessä. Olin luullut, että hän on teatterialalla, ja teatterissa en yleensä käy, koska siellä takapuoli puutuu, usein aivotkin.

Sitten kävi ilmi, että tämä ”Nyljettyjä ajatuksia” on kaikilla mahdollisilla palkittavien listoilla.

Luin kirjaa jonkin aikaa kaupassa ja ostin. Paluumatkalla poikkesin kahdesti huoltoasemalle lukemaan lisää.

Sellaista ei tapahdu nykyisin kovin usein. Mutta mitään näin hyvää en ole lukenut, suomeksi. (Tarkoitan siis uutuuskirjoja.)

Ilmaisen ihastukseni siitä, että tuo henkilö on ratkaissut ongelman, joka osoittautui monille, esimerkiksi Hirnille, Donnerille ja Paasilinnalle ylivoimaiseksi: miten yhdistää rytmisesti (sinfonisesti) essee ja novelli eli tietoperäinen ja kuviteltu aineisto sekä mahdollisesti mausteena pieni määrä hihasta vedettyä hölynpölyä.

Raportoin. Kirja on paksu. Äsken kävi hakemassa kirjastosta Hurmeen muut teokset. Voi yhden kerran!