Vastauksia

Iltapäivällä Tieteiden päivillä on määrä vastata julkisesti muutamaan kysymykseen, jotka juuri sain. Ehkä tähän suuntaan.

Viimeksi lukemassani tieteellisessä artikkelissa oli 16 kirjoittajaa, jotka edustivat yhtätoista eri alaa. Joitakin aloja, kuten molekyylibiologiaa tai neurotiedettä, ei oikein osaa ajatella spesialiteettina. Miten näitä kirjoituksia luetaan ja millä lihaksella? En tiedä vastausta.

Kun kävin viimeksi Yhdysvalloissa siinä muutoksenhakutuomioistuimessa, joka ratkaisee patentti- ja tekijänoikeusasiat, sain kuulla, että kaikilla tuomareilla oli kaksi tohtorin tutkintoa, lakimiehen lisäksi yleensä luonnontieteiden puolelta. Presidentti oli väitellyt kemiasta. Seuraava oma tieteellinen julkaisuni (referee jne.) koskee analogiamenetelmiä etenkin farmakologian patenteissa ja viittaa jatkuvasti myös tietojenkäsittelyalaan. Taustalla ovat miljardin dollarin kysymykset, kuten uudet hoidot diabetekseen ja eräisiin syöpäsairauksiin, mutta otaksuisin, että laajan kirjoituksen lukee Suomessa alle 10 henkeä ja Euroopassa ehkä toiset 10. Taustalla on tieteenteoriaan perinteisesti kuuluvia ajatuksia, muun muassa juristien taipumuksesta kehäpäätelmiin ja käsitteissä liukumisesta. Tekijänoikeuslaissa käytetään sanaa ”teos” ainakin 11:ssa eri merkityksessä, joista eräät ovat toisensa pois sulkevia.

Kun kirjoittaa ei-tieteellisesti, esimerkiksi blogia, silloin ei määritellä. Päättely on usein induktiivista. Blogin ja artikkelin erot ovat suuria. Kielellisiä ja tyylillisiä kömpelyyksiä pidetään usein tieteellisinä ansioina. Blogissa taas luettavuus korostuu, mutta tekstin tulkitseminen jää lukijan tehtäväksi.

Kuvitelmissa mainio tieteellinen artikkeli tai oppinut essee on kuin rakennus tai peräti puu. Kerran kohotettuna se uhmaa aikaa. Todellisuudessa tuollaisia maanmerkkejä taitaa kuitenkin olla vain vähän. Verkkokirjoituksesta tulee mieleen persikankukka, joka jokeen pudonneena seuraa virtaavaa vettä. Ellei kuohu ole kuva, kukan alla virtaa rantojen ohi persikankukan kuvajainen, kukaties kohti vihreitä vuoria.

Kirjoittamisen tarkoitus oli kaksintaminen. Yhden sijasta nähdään kaksi kukkaa, eikä sillä ole suurta väliä, kumpi on kuvajainen. Joelta katsoen ranta liikkuu, vastavirtaan.

Artikkelin kirjoittaja esittelee jonkin aisan, mielellään vain yhden, ja tekee sen monipuolisesti. Verkkokirjoitus jatkaa sanomalehdistön perinnettä. Kirjoittaja on tyypillisesti henkilö, joka ei tiedän kovin paljon esittelemästään asiasta. Kuka ties hän on aivan äsken käynyt kyselemässä siitä osaavammilta. Silti sanomalehtiä on pidetty hyödyllisinä jo yli kaksisataa vuotta. Hätäisimmät luulivat, että Internet syrjäyttää ne vallan. Kirjoitusta ja kuvia ajatellen verkko on kuitenkin vain lehdistön uusi aluevaltaus, kun taas kirjojen asemaa se ei horjuta; kirjojen myynti on tosin laskenut pahasti, mutta entä jos se johtuu kirjojen huonoudesta?

Viime päivinä vakiintuneen ja aika paljon luetun blogin kirjoittajalla on ollut kuvakortit kädessä. Korkeiden aatteiden saarnaaminen ei yleensä maksa vaivaa. Ei pidä olla turhan papillinen. Mutta nyt koettujen tapausten yhteydessä on paikallaan kirjoittaa sananvapaudesta, joka on hyvin yleisesti väärin käsitetty asia. Ei se voi tarkoittaa, että jokainen saisi seurauksitta puhua tai kirjoittaa mitä tahansa, esimerkiksi väittää, että nimismies on murtovaras.

Lisäksi blogi on lähes ajantasainen. Uutistapahtumasta voi kirjoittaa tuoreeltaan. Mutta myös vähän tunnettuja näkökohtia voi esitellä. Todellinen esimerkki: valmisteilla on Pohjoisen antologia, jossa on pari taka-ajatusta, kuten sellainen käsitys, että Suomen Lappia on perinteisesti tutkittu vähän ja se tunnetaan huonosti, ja epäily, että romantiikka on suosittu tapa peittää ikäviä asioita. Luonnonihailu on joskus kätevä keino jättää luonnottomat olot maininnatta.

Ajatukset saattavat olla toimittajan itse kehittelemiä, mutta kuinka ollakaan, aivan näinä vuosina on ilmestynyt yllättävän paljon korkeatasoista tutkimuskirjallisuutta, joka kuitenkin saattaa olla historiaan, aluetieteeseen, biologiaan ja geologiaan perehtymättömälle korkean kynnyksen takana. Silloin verkkokirjoittaja voi toimia ikään kuin tieteellisenä eräoppaana kertomalla, mitä uutta nyt tiedetään.

Korkeatasoisimmat blogit taitavat tällä hetkellä ilmestyä otsikolla ”Times Literary Suplement”. Esimerkiksi arkeologia – joka menee koko ajan uusiksi – on mahtavasti esillä. Tällä hetkellä ongelma on palkattomien kirjoittajien löytäminen. Tehtäviin näyttää ajautuvat erilaisia eläkeläisiä. Mutta toisaalta – eikä tuo yliaikaisten jupinoiden esittäminen ole vanhojen vakiintunut tehtävä?