Terve tammikuu

Pitäkää tipaton tammikuu! Lopettakaa näiden blogieni lukeminen kuukaudeksi! Helmikuun kääntyessä huomaatte ehkä päässeenne koko pahasta tavasta. Näiden lukeminen mädättää keskushermostoa ja aiheuttaa kliinisten kokeiden mukaan lukijassa toistuvia itkuisuus- ja vapinakohtauksia.

Tämän kirjoittamisen metodia ja luonnetta yritin kuvata muutamalla haastattelijalle, mutta ei mennyt lehtiin. Kun näet joskus joutuu selaamaan menneitä kirjoituksia, mieleen tulee hyvin tuntemani Ernst, joka on kuollut, mutta ei unohdettu.

Ernst oli niin pahoillaan Jorvaksen kansakoulussa 1930-luvun lopulla ainekirjoituksesta tempaamastaan nelosesta. Otsikko oli näet ollut sytyttävä, ”Hauskin kesämuistoni”. Luotuaan lyhyen katsauksen kanojen karhaamiseen, viilin kohlimiseen suoraan kehlosta ja muihin siltä erää menneisiin riemuihin hän keskittyi kertomaan elämyksistä juhlallisinta, nimittäin miten Korkmanin hevonen pissasi kaupalla suoraan lätäkköön. Kysymyksessä lienee ollut niin sanottu formatiivinen elämys, jonka opettajatar jätti kuitenkin kylmästi huomiotta. Kirjoittajasta ei sitten kehittynyt lukumiestä. Palkinto kunniakirjoineen tuli kuitenkin 4 H –kerhosta ja koristi kammarin seinää vuosikymmenet.

Ymmärrän ainekirjoittajaa täydellisesti, koska itsekin muistan nuoruuteni tuoksuista erään kytösavun käryisen kesäyön, kun olimme poikien kanssa tulossa jostain, luultavasti naisia metsästämästä, arvattavasti silläkin kertaa heikoin tuloksin. Siinä näet oli määrätietoisesti vedetyn piikkilanka-aidan takana laitumella iso sonni, kukaties osuuskunnan omistama, ja voi että se kusi! Yhdellä meistä oli niin hieno kello, että siinä oli sekuntiviisari, ja otimme aikaa. Kuusi minuuttia ja neljä sekuntia, ja sitten se sonnin vielä lerkutteli kolmisen minuuttia päälle.

Kukaan meistä ei tiettävästi yrittänyt tilittää tuntojaan ainekirjoituksessa. Luonnonilmiö, jotka olimme olleet todistamassa, jätti sanattomaksi.

Tieteellinen ja myös tällainen taiteellinen kirjoittaminen toimii kuvatuin tavoin. Lähtökohtana on sisäinen paine, joka etsii purkautumistien. Tarkkailijan, esimerkiksi opinnäytetyötä tarkastavan professorin, tehtävä on todeta, miten teksti lorottaa.

Vastikään minulla oli ilo kuunnella, miten Satu Silvo ja Reidar Palmgren esittivät runojani. Perun hiukan puheitani. Runonlausunta lienee kuollut ja kuopattu siinä muodossaan, joka lannisti yleisöjä menneet vuosikymmenet. Näiden näyttelijöiden käsissä etenkin Catullus sai kyytiä niin että tukka oli nousta pystyyn.

Oivaltava ääneen lukeminen avaa tekstejä, vaikka ne olisivat voimapaperille kirjoitettuja. Kaksi näyttelijää on oivallus. Heillä on mahdollisuus dialogisuuteen ja se taas avaa tekstiä.

Nuo pitäisi tavalla tai toisella saada nauhalle. Tai ovathan ne, yksityiseen käyttööni, kuvatallenteena jossa ääni on tietysti laadultaan riittämätön.

Kun syksyn aikana luin itse murretekstejä nauhalle, opin kantapään kautta, miten vaikeaa se on, mutta toisaalta rupesin ajattelemaan, että pitää muistaa sanoa Rosa Liksomille, että kokeilisi uusimman kirjansa (”Väliaikainen”) ääneen esittämistä. Rosan ja itse asiassa Jari Tervon matkassa epäsäännöllinen kieli, jota voi sanoa murteeksikin, on itse asiassa jo palannut kirjallisuuteen.

Kukahan muuten lukisi Päätalon levyille? Miten iso pino levyjä siitä tulisi? Mahtaisiko repullinen riittää? Ja kun Haanpää on kirjailija, jota ihaillaan mutta ei juuri lueta, ääntä voisi kokeilla. Siihen pitäisi saada mukaan piipun korahtelu ja pullon pulputus. Silloin kysymyksessä olisi kuunnelma, monologina.

Vahinko että Yle on poistanut hyvätasoisen kirjallisuuden ohjelmistostaan.

Sellainen vuosisataisteksti kuin Saarikosken ”Leikki on hiekkalaatikossa” säväyttäisi kahden äänen esittämänä, esimerkiksi hiukan epäsynkroniin säädettynä yhteisluentana.

Haavikon lukeminen ei ole nyt muodissa, vaikka lähes tuhatsivuinen kokoomanide on ilmestymäisillään tai jo ilmestynyt. Itse en ole nähnyt sitä vielä, mutta lupauksia on esitetty.

Sekä ”Talvipalatsi” että ”Synnyinmaa”-kokoelman uljaimmat runot jäävät jotenkin jäisiksi, ellei niihin puhalla. Koska kirjailija on osannut yhdistää muiden shamaanien tavoin täysin yksityisen mutinan tulella poreilevan keitoksen ääressä kuulijoiden tulevaisuutta välittömästi muokkaavaan ennustamiseen, ja lisäksi huojuu kirjoittaessaan ja vaikuttaa vaarattomalta, vaikka taljan alla on tappara, ne tekstit pitäisi esittää ääneen, säestyksenä pelkkä rumpu.