Panee komiasti

Se soittuu tämä Denon, se mediaserveri josta jo kirjoitin. En kiellä, ettei kirjoituksiini eksyisi sanoja ja sanontoja muistini eri kerroksista. Tuo otsikko on Ensti Pohjolan ehkä hiukan parodiaksi tarkoitettu toteamus, jota muistaakseni Panulakin käytti. Kun kuoro tai orkesteri soi oikein hyvin ja juhlavasti, se panee komeasti.

Taisin sanoa itsekin, hiljaa tosin, kuunneltuani kantaattia nro 6, Christ lag in Todesbande, että voi kristus perkele. Tämä on perikauhavalainen tapa ilmaista mielihyvänsekaista hämmästystä.

Asiallista käytöstä olisi ostaa marketin alennusmyynnistä sopivat ”stereot” kovaäänisineen tai jos tahtoo tehdä vaikutuksen vieraisiinsa, verkkokaupasta, ja Genelecit päälle. Itse pidän kiinni 20 vuotta sitten hankituista beoista, joihin liittyy vahvoja tunnesiteitä. Kirjoituksen kuvana on kartta mahdollisille kylässä kävijöille. Näyttäkää sitä taksille. Sanokaa että on sen avulla ennenkin löydetty. Ainakin kun se oli painotuore eli vuonna 1936.

Nykyaikaiset soittimet ja toistolaitteet ovat parempia kuin omani. Olen käynyt kuuntelemassa ja istunut myös oikein ajan kanssa. Kuunteluympäristö kuitenkin merkitsee paljon, ehkä enemmän kuin laitteet. Vieläkin enemmän merkitsee mielentila. Joskus ihmettelen, kun nämä talliset kunnon, vireyden ja hyvinvoinnin keinot ja metkut ovat niin muotia, mihin musiikki unohtuu.

Jokaisella on ehdottomasti oikeus hakea omansalaiset soitot. Oma neuvoni on, kuunnelkaa klassista ja edetkää suunnitelmallisesti yhä vaikeampaan. Tällä hetkellä en ole enää vuorenvarma siitä, että huipulla ovat Bachin pienet urkufuugat ja sooloviulusonaatit. Keskiajan renessanssia vanhempi viisisävelinen laulu- ja soitinmusiikki tuntuu vaikuttavan aivan suoraan kaikkiin aisteihin eli siis mieleen.

Tuota ennen vaikeasti löytyvää musiikkia on Spotifyssä mielen määrin. Vaikeus oli se, että todella vanhaa musiikkia soittavat ja laulavat eivät todellisuudessa osanneet soittaa eivätkä laulaa. Lisäksi heillä oli omituisia pinttymiä, esimerkiksi lähestyä soittimia mottimiehen ottein iskulauseenaan poikki ja pinoon.

Tämä Denon, jota en siis suosita suoralta kädeltä teille lukijoilleni senkään takia, että se näyttää olevan epämiellyttävällä tavalla liitossa Applen käyttöliittymän kanssa ja suostuvan vain muristen yhteistyöhön Windowsin eri osien kanssa, pelittää kuitenkin Spotifyn musiikkia mukisematta, ja Internet-radio toimii myös hyvin.

Kolmen sukupolven toimeliaisuuden ansiosta saan nyt kuitenkin myös tietokoneessani ja verkkolevyllä olevan musiikin, jota on hyvin paljon, kuuluviin olohuoneessa niillä vanhoilla Beoilla. Eilenkin kuuntelin, miten ihmeellinen on vaikutelma, kun joku soittaa viulua nuotilleen tai kun kuoro laulaa puhtaasti, mikä siis ei varsinaisesti ole ollut meidän kulmillamme maan tapa.

Kun vertaan kokemusta Helsingin Musiikkitaloon, pysyttelen mieluummin kotona. Tietysti aito esitys on suunnattoman paljon parempi kuin säilötty, mutta melkein kaikissa Suomen saleissa aika paljon jää riippumaan hyvästä tai huonosta onnesta. Sopiva istumapaikka ei riitä. Yleisöä on oltava sopivasti. Tyhjä sali soi toisin kuin täysi, ja joku ihmeidentekijä osaa varmaan arvioida äänen soinnista, mikä on salin kulloinenkin täyttöaste.

Tämä ei ole pötypuhetta eikä liioittelua. Ihmisen korva on käsittämättömän herkkä, eikä sen koulimisella taida olla mitään rajaa.

Jouluaattoiltana nautimme ylellisyydestä. Kuuntelimme aina välillä. Mitään ei kuulunut. Liikenne oli tauonnut eli etäinen humina oli poissa, eivätkä junatkaan juuri kulkeneet. Teki kovasti mieli sammuttaa myös kaikki valot.

Äänettömyyteen ja pimeyteen liittyy puhtauden ja ajattomuuden tuntoja. Ja musiikki on artikuloitua äänettömyyttä. Jos välillä kuuntelee jonkin pienen ja vaatimattoman kappaleen, jossa äänessä on jokin vanha, hylätty soitin, korvat kohahtavat sen päätyttyä merkiksi siitä, että väärinkäsitys minä – ympäristö on purkautunut. Piano kuuntelee minua. Se on viisas soitin. Siinä on kansi, meillä useampiakin, kun se on flyygeli. Se soittaa kuulijaa.

Ei se ole näkövammaisten yksinoikeus, että kuunnellaan sormenpäillä ja iholla. Kaikki kuuntelevat. Mutta siitä riitelisin, että äänenpaine eli volyymi ei millään muotoa ole alku oppi autuuteen.

Kun LP-levyt ovat lapsilla ja CD-levyt usein jossain määrin hukassa, nyt voin aika vaivattomasti ottaa esiin Winterreisen tai sen version edellä mainitsemastani kantaatista, jossa vielä nuori Fischer-Dieskau käy pimeyden ytimessä.