Joulutarina loppiaiseksi

Parkinsonin taudista kuulin kuiskaamalla tädilleni postissa. Yhdellä sedällä meni niin kauan kolikon poimimiseen lompakon lokerosta. Ne vanhojen setelien aikakauden lompakot olivat juhlallisia. Kun mies heitti juovuksissa lompakon lattiaan, lankut mätkähtivät.

Sellaista ammattinimikettä kuin eläkeläinen ei vielä tunnettu. Ei pitäjässä ollut monta valtion eläkettä nauttivaa. Entiset sotilaat olivat ”eeveepee”, koska he kirjoittivat itse lomakkeisiin esimerkiksi ”vääpeli e.v.p.”, siis ei vakinaisessa palveluksessa. Olisikohan takana ollut armeijan reservin käsite? Käypä tulkinta oli myös ”elää vaimonsa palkalla”.

Niissä oloissa uusia ei juuri saanut, joten väärän kokoisten kalossien lotkahtelu oli tuttu ääni kylällä. Luokkaerot ja ammattiryhmät näkyivät monen sähkötolpan välin päähän vaatteista. Kauppiaat ja vastaavat panivat kravatin kaulaan myös ulkohuusiin mennessään. Pussihousut katsottiin paraativaatteiksi ja ehkä äskettäin käyty sota oli jättänyt merkkejä ja mielteitä. Tavallisella miehellä oli jalassaan jotain täysin muodotonta ja sanoinkuvaamatonta ja jalassa kumiteräsaappaat, kotikartanolla vaihtoehtoisesti siivottomat tallukat, kuin vilttitossun terät.

Kenellekään ei tullut ikinä mieleen riisua kenkiä huoneisiin tullessa. Lattiat olivat kylmät eikä niiden puhtaudesta kannattanut puhua. Sukkia ei liioin välttämättä käytetty. Jalkarättien käärimisen oppi katsomalla vanhempia juoppoja, jotka oikoivat varusteitaan ojanpenkalla istuen. Jalkarätti oli tavallisesti kuin pakanamaan kartta, kuten mummuni tapasi sanoa.

Sekin setä sitten kuoli eli katosi vain kuvasta. Ymmärsin jostain, että häneltä olisi silti jäänyt tytär. Kaikki kuitenkin alkoi raha-arpajaisten päävoitosta, joka vuonna 1935 merkitsi enemmän kuin jättipotti lotossa nykyisin. He menivät huvikseen Berliinin olympialaisiin seuraavana vuonna ja ostivat paluumatkalla huvikseen kivitalon Helsingistä Mannerheimintieltä.

Ylioppilaspoika, joka oli ollut sekä etevä että lupaava, kaatui talvisodassa, ja ruumis jäi Terenttilään. Äiti rupesi odottamaan häntä kaikesta huolimatta, istui eteiskamarissa ja odotti. Sitten hän tuli niin hulluksi että joutui piirille. Pojasta löydettiin seuraavalla vuosituhannella pätkä henkseliä ja tuntolevy. Marmorilaatta oli ollut siinä pitkässä rivissä kirkon kupeessa alusta alkaen. Se Mannerheimintien talo tuhoutui pommituksessa. Oltiin tietävinään, ettei sitä ollut huomattu vakuuttaa, eikä käytettävissä ole oikein tietoa siitä, miten palovakuutus ja sotavahingot sovitettiin toisiinsa tällaisissa tapauksissa.

Setelinleikkaus vei käteisistä puolet ja inflaatio talletukset.

Olen viime aikoina allekirjoittanut monta viisumia tulevaisuuteen. Huominen tulee huopasaappaissa ja se tulee, vaikka emme jaksaisi odottaa.

Joku kysyi eilen, mitä äiti / isoäiti olisi ajatellut nykyisestä maailmasta ja saattoi tarkoittaa asuntoja, keittiöitä ja ruokia. Kysymys ei ollut minun isoäidistäni. Kuitenkin jään miettimään, miksi ajatus on toteutettu niin harvoin elokuvissa tai näytelmissä. Pari päivää sitten joku kertoi ihastuttavasta käsikirjoituksesta ja elokuvasta, joka sai suuren menestyksen (”Her”). Estyneille ja toistaitoisille kirjeitä palkkiosta kirjoittava mies rakastuu tietokoneensa käyttöjärjestelmään, joka puhuu hänelle naisen äänellä ja ymmärtää todella. Jos ymmärsin oikein, kysymyksessä ei ole pilkanteko. Mieleen tulee pikemmin se keinoälyyn liittyvä kokeilu, jossa ihmisen on kyselemällä selvitettävä, onko näkymättömistä vastaava keskustelukumppani ihminen vai kone; ongelma on vaikea.

Muistisairauksiin ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Pieni näytelmä voisi tuoda esiin vaikeuksia, joita aiheutuu esimerkiksi yrityksestä pestä astioita pyykkikoneessa tai tehdä tulet mikroaaltouuniin.

Eilen oli pöydällä juusto, josta nauttiminen saattoi edellyttää tiettyä höperyyttä. Kuvittelin mielessäni, minkä näköisenä joku olisi syönyt sitä Stiltonia. Fajanssipytyssä oli valkoista päällä. Muistin menneisyyden kotisäilykkeet: parafiinia. Korkkiruuvilla reikä ja sitten varovainen vivutus aivan kuin yrityskaupassa. Harvemmin kynttiläsulaa näkeekään, mutta tuoretuotteen tiivisteenä se taitaa olla erinomainen.

Mummoväen tarvikkeista en itse kaipaa lipeäkiveä, jota säilytettiin alakaapissa, enkä Kloritea. Menneisyyden miesten maailman hajuista ympäriltä ovat kadonneet tinneri, tenttu ja tärpätti. Hajuista kiihdyttävimpiä olivat voiteluöljy ja puhdistettu bensiini, jolla hangattiin myös tahroja tekstiileistä. Vieläköhän sitä saisi apteekista?ti