Kynä savuaa

Hovioikeudenneuvoksena ollessani kannoin mukanani huipputeknistä Faberin lyijytäytekynää, jolla kirjotin konsepteihin sivun toisensa jälkeen, ja Fisherin kuulakärkikynää (”Space Pen”), jolla allekirjoitin. Viimeksi mainitussa on paineistettu säiliö, joten allekirjoittaminen esimerkiksi seinää vasten onnistui.

Se Faber syöttää kirjoittaessa lisää lyijyä ihan itse. Kuukausien harjoittelun ja kokeilujen jälkeen päädyin HB-lyijyyn. B näkyisi vähän paremmin, mutta kokonaisvaikutelma on suttuinen. Pysyvästi paikallaan on myös kirjojen pukituskynäni, Caran d’Ache, lyijy 4 H. Hyvin harvoin kirjoitan kruksin kirjan sivun reunaan. Tyypillinen tapaus on esimerkiksi nimi, jonka arvelen tulevan vastaan vaikkapa blogia kirjoittaessani. Pukittaminen on hovioikeuskieltä ja tarkoittaa kruksin sipaisemista paperiin. Jotkut ovat siinä tehtävässä hyvin eteviä. Eläkkeellä heistä tulee peliriippuvaisia, kun he huomaavat, että erilaisten rahapelien lomakkeisiin saa myös piirtää pukkeja, jos maksaa vähän, tai paljon.

Harhailevana dementikkona seuraan uteliaasti, miten muisti rapisee. Oman ymmärryksensä katoamista ei valitettavasti voi seurata luotettavasti. Tätä nykyä joudun joskus monta kertaa viikossa miettimään minuuttikaupalla, mikä siis oli nimeltään tämä minulle mieluisin Bach-sellisti, hollantilainen. Ja sama nimi joka kerta. Pieter Wispelwey.

Kyllästyin ilmiöön, kun näinä aikoina olen lukenut kynän kanssa sen Gardinerin Bach-kirjan suomennosta, jonka on määrä ilmestyä piankin. Oivallinen suomennos muuten. Siksi käytin helppohintaista kikkaa ja päätin, että tämä tyyppi olkoon minulle sellisti Vispiläkauppias. Näin voi runnella kauneudestaan kuuluisaa hollannin kieltä. Ennen sanottiin jostain naisesta ja miehestä, että heillä oli keskenään jotain vispilänkauppaa, ja se viittasi siis vetovoimaan eli viehätykseen. Vispiläkauppiaan Bachissa on muitakin paikkoja kuin se kuuluisa c-mollisonaatin eli vitosen sarabande, joissa pohja kerta kaikkiaan pettää.

Kuulijalta ottaa ehkä aikansa käsittää, että nämä aika omituiset sointukulut ja yli oktaavin intervallit ovat yksi tapa kuvata vaellusta maan korvessa – kiviä, kantoja ja huteria siltoja, ja koti on tässä tapauksessa c, johon mennään subdominantilla täydennetyllä kolmisoinnulla.

Mieleni tekisi perustaa vielä yksi uusi tieteenhaara, kvanttimusiikkioppi. Kontrapunktista kirjoitti keskinkertaisesti Huxley (Point Counterpoint) luullen, että termi tarkoittaa itsenäisten äänten rakentumista soivaksi kudokseksi.

Ääni – sävel – on aalto. Ilman molekyylit siinä tuuppivat ja tanssivat. Sävellys, sellainen kuin tuo sarabande, on emergentti. Se ei palaudu nuotteina merkittyihin säveliin jäännöksettömästi. Ja tässä aaltofunktio romahtaa kun puheeksi tulee kvanttiomituisuus. Hiukkaset eli, jos tahdotte, aallot vaikuttavat toisiinsa etäältä, myös hyvin kaukaa.

Sävellyksen yleensä alin ääni eli kenraalibasso on sarja ytimiä, joiden ympärillä liehuu elektroneja, siis toisia säveliä. Ne ovat olemassa myös sellaisella hetkellä, jolloin niitä ei kuule. Vaikka aistihavainto äänestä on jo sammunut, se soi.

Joku on sanonut, että huumausaineen ja ehkä alkoholin tarjoaminen näkyy aivojen kuvassa (aivojen prosesseja kuvaavassa) samalla tavalla kuin itse aine suonessa tai suussa. Sävärit saa jo kun tietää, että kohta tapahtuu.

Tämä ajatus koski musiikkia ja nimenomaan polyfoniaa, josta nauttiminen vaatii opettelua eli vaivannäköä. Kirjallisuudessa on sama. Edellä lueteltiin kyniä ja niiden ominaisuuksia siksi, että voi vai arvailla, mitä niillä vielä kirjoitetaan. Kaikki kirjoitus on kynän sisällä musteena, geelinä, ohuina grafiittitankoina.

Ihmiset eivät viime vuonnakaan oikeastaan enää ostaneet kirjoja. Julkaistut myyntiluvut ovat hyvin surullisia. Kahdeksan prosentin pudotus on liian paha. Yrityksiä menee vielä nurin. Sosiaalinen media on voittanut epäsosiaalisen median.

Kirjallisuus ei mene nurin, yhtä vähän kuin musiikki. Venäjällä on nytkin vallassa suuri runoilija. Kaikki mihin hän koskee, muuttuu runoudeksi. Kun mielikuva ja mieli pannaan vastakkain, mielikuva voittaa, koska se on katalyytti, aine joka muuttaa mieltä.

Jos tämä tuntuu liian korkealentoiselta, arkikielellä tuo asia ilmaistaan, että asianomainen valehtelee kuin hevoskauppias. Valehteleminen on toisaalta taiteen toinen nimi. ”Niin totta”, huudahtaa Al Capone katsoessaan elokuvaa Arpinaama, jossa juuri mikään ei vastaa todellista tapahtunutta.

Runo kirjoittaa itse itsensä ja runoilija on vain satunnainen ohikulkija, joka sattuu pitämään kynästä kiinni. Ja kuten olette kaikki itse nähneet, kynästä valuu sanoja, joista tulee lauseita. Kun pusertaa kynää, tulee parempia sanoja. Kun puhaltaa, tulee pehmeämpiä. Älkää unohtako kynää tai jos unohdatte, opetelkaa sanat ulkoa. Ellette muista, käyttäkää halpahintaisia kikkoja.