Kirjavat päivät

Henkilökohtaisten menemisten ja tulemisten kirjaaminen on ihan tyhmää. Kallion kirkosta tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että ehkä se ja Tampereen tuomiokirkko olivat poliittisia kannanottoja. Arkkitehti Lars Sonckin yhteiskunnallisista mielipiteistä minulla ei ole tietoa. Molemmat kirkot otettiin käyttöön suunnilleen samaan aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tampereella on ne aidosti upeat maalaukset.

Suurkirkosta eli Helsingin tuomiokirkosta keksin eilen ensimmäistä kertaa ihastuttavan näyn kun aikailin käytävällä hämmästyttävän runsaan yleisön purkautuessa Cantiksen konsertista, Jouluoratorion jälkimmäisestä osasta. Takanani joku täti-ihminen tai mummo (siis minua nuorempi) sanoi seuralaisilleen, että kyllä hänestä Requiem on vielä hienompi teos.

Kaikessa hiljaisuudessa toimii tiettävästi Requiem-seura, joka ehkä harrastaa niitä vähemmän tunnettuja sielumessuja. Suosikkini on Dufay, koska se on kadonnut. Kuunneltavaksi mainio on Ockeghem. Joskus tuntuu, että erinomainen taide on viestikapula, joka oli vähän hukassa 1500-luvun alkupuolelta. Isä Bach sen sitten tietenkin vastaanotti ja kiidätti sitä edelleen sellaista vauhtia, ettei Usain Bolt olisi kestänyt kyydissä.

Tiesittekö te, että se uudempi eli nykyinen ”Täällä Pohjantähden alla” on kirkkomuusikko Petri Laaksosen sävellys? Minä en tiennyt. Hautajaisissa ajattelin, ettei tämä voi olla Chydeniuksen, koska virren harmoniat menevät niin oikein. On vaikeaa luoda taiteessa jotain pientä. Nyt ajankohtainen talven matka eli Schubertin Winterreise on esimerkki. Laulut ovat todella yksinkertaisia, ja kokemus kertoo, että niitä voi mielellään laulaa myös huonosti, ellei siis muuta osaa. Ne ovat silti kauniita.

Oma suursuosikkini Nathalie Stutzmann on muuten juuri julkaissut levynä koko ”Winterreisen”. Se on Spotifyssä. Muut mielipiteet sallitaan; minua viehättää Stutzmannin taito saada periaatteessa normaalilla klassisen laulun tekniikalla syntymään vaikutelma, joka tässä tapauksessa kuulostaa keskiajan musiikilta. Kukaties kysymyksessä on hyvin taitava ohentaminen, ja tietysti tämän laulajattaren erikoisuus, poikkeuksellisen suuri ja tasaisesti soiva ääniala.

Jo aika kauan sitten löysin Kirkkonummen kirjastosta paksun levykotelon, jossa oli kaikki Fischer-Dieskaun ja Gerald Mooren Schubert. Rippaaminen otti aikansa, mutta kyllä on ollut ahkerassa käytössä. En ole edelleenkään varma, ovatko heidän uudelleen masteroidut levynsä parempia. Soinnin kapeus, pienet rahinat ja viat jotenkin lisäävät nautintoa. Ehkä ilmiö on sama kuin se, ettei huono paikka kirkossa todellisuudessa häiritse. Musiikin sointikuvan toispuoleisuus unohtuu nopeasti ja erilaiset epäpuhtaudet ovat asiaankuuluvia. Sekin kiekuva altto on varman jo haudattu, jonka ennen epäilin matkustelevan ympäri maata ja laulavan milloin missäkin kuorossa, aina niiden, joiden esityksiä lähetettiin radiossa. Se nyt vain on niin, että avaimenreikätenori, naukuva altto tai liian lujaa laulava toinen tenori, jonka vibrato vipattaa kuin lampaan häntä, siirtää kyllä tehokkaasti ajatukset maallisiin. Se on kuin melkein kaikkien mieskuorojen harjoittelemattomuudesta johtuva surina eli himmeys – se lisää uskottavuutta aivan kuten mustat kynnenaluset.

Kieltämättä on musiikin alue, josta en pidä, taustamusiikki. Sitä on niin vanhanaikainen, ettei oikein rohkeus riitä taksimiehen puhuttelemiseen. Onhan siinäkin ammatissa taisteltu monet taistelut tekijänoikeusjärjestöjä vastaan ja kukaties joku mitättömään musiikkiin erikoistunut paikallinen ula maksaakin heille radion pitämisestä päällä. Sopiva vippaskeino on tietenkin valehdella tarvitsevansa taustahiljaisuutta puhuakseen puhelimessa ja soittaa sitten johonkin niistä omista puhelimistaan, jotka eivät ole päällä. Niitä on monta.

En ymmärrä tätä taustamusiikkia kohtaan tuntemaani vastenmielisyyttä. Kotona ja kylässä on seinillä taustataidetta, ja se tuntuu oikein kivalta. Taustakirjallisuuden kuluttaja olen ollut vanhastaan.

Parhaiten musiikki, nimenomaan yksinkertainen musiikki, toimii hauteena. Toissapäivänä olin totisella tuomiolla, kun piti siis lähteä niihin kirkkoihin ja konsertteihin, mutta bensa oli vähissä ja tankin lukkopesä oli jäätynyt lujasti umpeen. Käväisin jopa kysäisemässä Jaskalta, joka neuvoi viemään kärryn marketin marketin halliin.

Jostain tuli oivallus. Niitä apteekissa myytäviä geelipusseja, jollainen löytyi komerosta, neuvotaan käyttämään kylmänä kääreenä tai lämpimänä kipeän kohdan hauduttamiseen. Geelipussissa luki että kaksi minuuttia mikrossa. Vein kuuman pussin autolle, tuli laittamaan kahvit, palasin toteamaan tulokseen ja ajaa karskautin komeasti erikoisen kylmälle bensa-asemalle. Kaikkea ne keksivät kun tällaisen sinisen geelinkin.