Kehlo

Luulin viatonta kysymystä vitsikkääksi. Mikä on esimerkiksi ’kehlo’. Se oli etenkin puinen, laakea viiliastia. Siitä ei suoraan syöty, vaan otettiin lautaselle, ja yritettiin samalla raappaista keltaista kermapintaa, jota nykyisissä kaupan tuotteissa ei juuri ole.

Nykysuomen sanakirja ei sekään kelpaa antikvariaateille. Myynnissä sitä on. Hinnat ovat kahdenkympin korvilla. Se on vähän kuusiosaisesta niteestä. En neuvo ostamaan teosta. Se on vanhentunut ja jokseenkin vähäkäyttöinen. Itse käytän sitä tosin jatkuvasti. Rakastan teoksen kirjallisuusesimerkkejä. Ne eivät ole kuitenkaan verrattavissa brittien suureen sanakirjaan (OED), jota varten muistaakseni käytiin läpi kaikki englanniksi kirjoitettu tai painettu teksti ainakin 1700-luvun loppuun. Ensimmäisessä painetussa laitoksessa sitaatteja oli lähes kolme miljoonaa. Uusinta painettua laitosta ei tule, ja elektronistakin voisi epäillä. Verkossa olevat kilpailijat ovat kaikkine puutteineen suunnattoman suosittuja helppoutensa vuoksi.

Etsin nyt itsekin eräitä sanojani. Kommentin lähettäjän kysymä ”lerkutella” näyttää olevan murresana samoin kuin esimerkiksi Hannu Salaman käyttämä, samaa tarkoittava ”hemputella”. Kysymys on miespuolisen olion virtsan heittämisen loppuvaiheesta. Harva ikääntyneempikään herrahenkilö on erikoisen ylpeä kusiraidasta housujen etumuksessa.

Vaasan Jaakkoo kirjoitti 1920-luvulla pakinan, jossa hän oli kysyvinään eduskuntaherroilta, mikä se on se ’astalo’, joka silloin liitettiin rikoslain pahoinpitelyä koskevaan pykälään. (Se poistettiin lakitekstistä taannoin.) Jaakkoo kyselin pohjalaisen kansan puolesta, missä niitä astaloita myydään, lyödäänkö sillä vai paukahtaako se, ja muuta asiaan kuuluvaa.

Kysymyksessä on kielimiesten munaus. Vanhasta kielestä otettiin rikoslakiin sana ja valehdeltiin, että se on sekä yleinen että osuva. Ja kukaan ei tuntenut sitä. Kysymyksessä on esine, jolla lyödään ja joka ei ole pelkästään ’ase’. Kirves, Jaakoon mainitsema puukko ja nykylukijalle ehkä tuntematon pannunjalka olivat käypiä tappeluvälineitä. Pannunjalka oli metallista valmistettu, sopivasti kahvalla varustettu teline, joka laskettiin tulelle tai hiillokselle ja jonka päälle tuli keittoastia, kuten pannu. Suosittu oli myös nykyisille tappelijoille tuntematon puntari. Niitä ei näe enää kauppatorillakaan. Puntari on kädessä pideltävä vaaka, tanko jonka toisessa päässä oli paino ja toisessa päässä koukku ja keskellä painomerkinnöillä varustettua tankoa pitkin liikkuva kahva. Esimerkiksi kala ripustettiin koukkuun ja kahvaa siirrettiin niin että tanko tuli vaakasuoraan. Paino luettiin asteikolta.

Puntarit olivat alkujaan puisia, minun nuoruudessani metallisia. Ja puntari oli siis hengenvaarallinen astalo, koska sillä lyödyn henki oli katkoilla. Väittäisin että kauppatoreilla puntarin oli ahkerassa käytössä vielä muutama vuosikymmen sitten. Minultakin taitaa löytyä digitaalinen ”puntari”, jossa on koukku niin että sillä voisi punnita isonkin lohen, jos sellaisen saisi. Laitteen peruskäyttö – tarpeellinen – on matkalaukun punnitseminen ennen lentokentälle lähtöä. Nämä turvaihmiset ovat tulleet kovin krantuiksi viime aikoina.

Lapsuuteni hienoin vaaka oli osuuskaupan varastolla. Ensin ajettiin hevonen kärryineen ja heinäkuormineen puolen pallokentän kokoiselle alustalle ja merkittiin paino muistiin. Kuorman tyhjentämisen jälkeen isäntä, hevonen ja kärryt punnittiin uudelleen, ja erotus oli myytäväksi tuotujen heinien paino.

Äidinkielen sanakirja on kieli-ihmisten suuri päähänpinttymä. E.N. Setälä melkein kaatoi Turun yliopiston ennen sotia suhdattomalla sanakirjahankkeellaan. Tiettävästi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran seinät pullistelevat tänäkin päivänä erilaisista sanastuksen tuottamista lapuista. Etymologiset sanakirjat ovat nekin hankalia käyttää ja verkkoversiot puutteellisia. Suomessa ongelmana ovat murteiden lisäksi sukukielet. Perinteisesti sana-artikkelissa mainitaan ainakin kahdentoista lähikielen versiot niin että lerkuttelemasta työn ääreen kiiruhtanut henkilö saa selvän, mitä esimerkiksi ’lammas’ on aunuksen, tverin karjalan kielessä tai viron kielessä ja kahdessa kieleksi katsotussa murteessa.

Aitoa murresanakirjaa emme luultavasti koskaan saa. Pienempiä sanastoja on runsaasti. Ne ovat hyvinkin käyttökelpoisia. Paksu opus on myös Helsingin slangista. Murteen ja slangin periaatteellinen ero on kielioppi. Slangissa puhekielestä eroavat yleensä vain sanat, murteessa myös rakenteet. ”Et sinä tätä ymmärrä” on Turun murteelta maistuvat tapa kysyä ”ymmärrätkö”. Väitteeltä kuulostava lause on kohteliaaksi tarkoitettu kysymys.

Minusta yksikielinen sanakirja on vanhentunut ajatus. Vielä Veijo Meri julkaisi hauskan mutta arvauksia liian usein tosiasioiksi väittävän kirjan. Muuan tutkija nimesi tuon kirjan kaunokirjalliseksi erikoisuudeksi. Se on hyvin sanottu. Riitaa haastaakseni väittäisin itse, ettei sanoja merkitystä ajatellen varsinaisesti ole olemassa erillään käyttöyhteydestä. Te ja minä olemme varmaan samaa mieltä siitä, mitä tarkoittaa ”blogi”, mutta joku kolmas inttää, ettei sana ole suomea, ja neljäs ilmoittaa, ettei ole mokomaa kuullutkaan. Vastaavasti jotkut teistä eivät ole varmoja, mitä tarkoittaa ”pakina” ja tuskin kukaan käyttää itse kansanlaulun sanontaa ”oi, jos armas lähtisi papin pakinoille, hentukseni heittyisi ja taipuis talosille”.