Hauskojakin lauluja

Yllättävää ja hauskaa, että usea kommentoija tarttui sivuasiaan. Mainitsin laulun ”Liebelei” (”Liebe war es nie”). Vielä puuttuu neljä tai kuusi säettä. Lisää versiota siis kaivattaisiin.

Ei ole varmaa, ovatko ne eräässä suomenkielisessä versiossa kääntäjän keksimiä. Markushin perusversio lienee revyymusiikkia. Sitä taitaa koskea sama sääntö kuin kansanlaulua. Oikeaa versiota ei välttämättä ole olemassa. Sanat ja sävel muokkautuvat esityksen ja esittäjän mukaan.

On pyhiä ja on taiteellisia tekstejä, jotka ovat vakiintuneet katkottuina. Kailaan ”Suomalainen rukous” (”Siunaa ja varjele meitä”) esitetään ja julkaistaan melkein aina ilman välisäkeistöä, sitä jossa sanotaan, että kukkivat roudan maat. (Herra, valista meihin / kasvosi laupiaat, / kunnes armosi alla / kukkivat roudan maat! / Vaivassa vaeltaneihin, / Herra, valista meihin / kasvosi laupiaat!)

Eino Leinon ”Nocturne” (”Ruislinnun laulu korvissani”) syntyi sekin keskimmäisen säkeistön kanssa; sen löytäminen ei ole helppoa. ([Miksi metsän tummuus sävelehen? / kosk’ on mustaa murhe ylpeäin. / Miksi juova päivän laskenehen? / koska monta nuorta unta näin. / Miksi etäisien vuorten siinto? / koska sinne oli silmän kiinto. / Miksi vanamoiden valjut lemut? / koska päättyneet on päivän kemut. / Mutta miksi varjot virran veen? / kosk’ on mieli mulla siimekseen.]

Tapellaan nyt tästä. Mielestäni keskitys ja karsiminen on suuri hyve. Molemmat runot ovat parempia ilman välisäkeistöjä. Ainakin Leino päätyi itse poistoon. En ole tätäkään tarkastanut kirjasta, mutta voin sen tehdä.

Muutin mieltäni. Nocturne julkaistiin 1904 kokoelmassa Talviyö ja on omistettu silloiselle puolisolle, Freya Schoultzille. Säkeistöjä on kaksi. Kiitos tutkimuslaitos. Olen vuosia sitten imuroinut Leinon Kootut tietokoneeseeni. Yksittäisen tekstin löytäminen ei ole vaikeaakaan. Peltosen kriittinen laitos Leinon tuotannosta jäi kesken. Minulla on muistaakseni ne kolme ilmestynyttä – vai olisivatko ne pojilla? Kriittinen editio, jollaiset eivät ole oikein muodissa, sisältää versiot ja taustatietoja. Sellaisen laatiminen on asiaan vihkiytyneellekin hyvin työlästä.

Tämä on muuten syy kreikkalais-roomalaisen antiikin runouden suomentamisen erikoisuuteen. Jos on jaksanut opetella kieliopin, eteenpäin pääsee kriittisten laitosten avulla. Ne ovat nykyisin verkossa (Perseus). Periaatteessa joka ainoan kreikan tai latinan sanan esiintymät löytyneissä teksteissä on kirjattu. Eräässä mielessä on helpompaa suomentaa jotain yli kahden tuhannen vuoden ikäistä kuin saksalaista ennen sotia laulettua slaageria. Vasta Dudenin merkintöjen perusteella uskoin, että ”Liebelei” on saksan kielessä (joskus) käytetty sana, ei vain tuohon laulun sanoitukseen liittyvä. Paljon helpompi oli todeta, että myös suomennettavana oleva ranskalainen ”File la laine”, josta Jacques Douain esitys on paras, on pastissi. Se tuntuu hiukan trubaduuriajan laulelmalta, mutta on kirjoitettu 1948, kuten lähteissä ilmoitetaankin. Keskiajan trubaduurien (truveerien) kielen tuntee siitä, ettei sitä ymmärrä. Kieli oli nykyisin myös murteeksi sanotun oksitaanin 1100-luvun muotoa, jota kai saa sanoa myös Provencen kieleksi.

Pieni meriselitys voisi olla paikallaan. Rakentelin hyvin kauan sitten laulettavia suomennoksia, joita esitettiin ja päätyi levyllekin. Viimeistään silloin käännökset alkoivat kiinnostaa. Toivelaulukirjat ovat mieluisia, ja yksi sankareistani on Vexi Salmi. Suuri sankari on Liisa Ryömä, jonka Bellman on kääntynyt suomeksi herkullisen hyvin. Ammattilaiset ottavat sen verran vapauksia kuin arvelevat tarvitsevansa. ”Vippaa mulle viitonen” on siirretty aivan toiseen asiayhteyteen ja aikaan, minusta erittäin onnistuneesti. ”Kolmatta linjaa takaisin” on loistava; suomennoksessa ei taida olla juurikaan yhtymäkohtia alkutekstiin, paitsi muistelu. Sijoittaminen Suomeen ja pärjänneen miehen suuhun, vaikka nuoruutta ei saa takaisin, on nerokasta. Asialla oli siis Juha Watt Vainio.

Kun tietää, miten vaikeaa ja miten suurta taitoa vaativaa hyvän laulun sanojen kirjoittaminen on, keksi tai käänsi, oppii arvostamaan niiden tekijöitä yhtä paljon tai ehkä enemmänkin kuin niin sanottuja oikeita runoilijoita, joita hegemoniassa kiinni olleet ennen pitivät yllä.

Oma arveluni on, että suomenkielinen runous ja esseistiikka ovat tätä nykyä rajailmiöitä. Niillä ei ole sanottavaa merkitystä. Lukijoitakaan ei oikein ole, eikä ole näköpiirissäkään. Tämän kirjoituksen lukeva muistanee, että olen itse runoilija ja esseisti ja kuulun siis poikkeaviin. Omasta porukastani poikkean siinä, että en mieti, onko jokin taidetta tai runoutta vai ei. Taiteellisuus ja runollisuus ovat minulle ilmiöitä, joita esiintyy enemmän tai vähemmän. Asteikkoni on kuin lämpömittari, ei metsäherran tai kalastuksenvalvojan määrämittainen – alamittainen.

Ja siis ajatuksena on jatkaa erilaisia esityksiä ja käydä etenkin vanhainkodeissa. Hyvin vanhojen iskelmien ja laulelmien metsästäminen johtuu siitä; vanhat pitävät niistä. Osa menneisyyden mielisävelmistä on unohtunut. Osa ei oikein sovi nykyäänille, koska tietty dramaattisuus tuntuu niiden yhteydessä tarpeelliselta. ”Itke en lemmen tähden”. On liikuttavaa katsoa, miten vanhat, jotka eivät enää oikein ymmärrä puhetta, ymmärtävät laulua. Sen näkee huulista ja pienistä kyyneleistä.