Mielipide

Tämä on mielipiteeni, hyvä herra. Ja ellette hyväksy mielipidettäni, voin muuttaa sen.

Usea tuntee tuo sitaatin sanojan. Olen miettinyt, miten tekisi verkkoon sitaattisanakirjan, nyt kun Koskenniemi, Haavio ja Jarkko Laine ovat kuolleet ja Hannu Tarmio on vanha. Verkko on ainakin huono ajatus. Ennen toimittajat iskivät rahoiksi ja saivat siis palkan työstään. ”Ikuisia ajatuksia” ja ”Vaeltava viisaus” olivat kovia juttuja ainakin toukokuun lopulla. Uudet ylioppilaat eivät ehkä olleet iloisi näistä lahjaesineistä.

Kirjakaupoissa ja kustantajia tavatessa mietityttää, miten voisi keksiä lisää sellaisia kirjoja, joita ei tarvitse lukea. Kirjat ovat vähän kuin joululahjoja tai leikkokukkia. Astia eli pakkaus miellyttää enemmän kuin sisältö. Alfauroksille tarkoitetusta hotellista ajattelin viedä vissypullon. Se oli niin kaunis. Koboltinsininen. Oli pitkä matka kotiin, Amerikasta. Jäi muistoksi. Onneksi hinta jäi mieleen, 35 dollaria pullo. Sisällössä en havainnut eroa suosikkiini, joka on Pirkka hiilihapotettu.

Sekä rakkaus että viha ovat mielipiteitä. Niiden alueella ei ole sananvapautta eli omantunnonvapautta eli oikeutta mielipiteen ilmaisemiseen. Ajatus ei ole, että Teboilin tuttavalle tai K-kauppiaalle olisi hyvä sanoa ”vihaan sinua” pelkästä mielipiteen ilmaisemisen riemusta. On paikkoja joissa tuo lause voisi tehdä kipeää nenään.

Mielipiteeni mukaan suurenmoinen slaageri, saksalainen ja omaan korvaani selkeästi juutalaiseen huumoriin ja siis juutalaiseen teatteriin kuuluva, on ”Liebe war es nie”. Yritän suomentaa sen uusiksi. ”Rakkautta ei se koskaan ollut, minkä sain” on juuri siten huono, että se sivuuttaa sanojen haikean ironian. ”En voi olla sinulle vihainen. Rakkautesi oli niin pientä…” Levyn nimi muuten on ”Jumalan kiitos, mieheni jättää minut”.

Omassa maailmassani ”mielipide” on korostunut liikaa ja saanut turhaa painoa. Jään miettimään asiaa, kun joku sanoo, että Suomi aiheutti toisen maailmansodan ja on nyt aiheuttamassa kolmatta.

Virkamiesten maailmassa tunnetaan erittäin hyvin ”eriävä mielipide”. Onko jonkun esittämä mielipide lopulta Korkeimman oikeuden tuomio, se riippuu äänestyksestä. Vähemmistöön jääneiden ratkaisuehdotus on eriävä mielipide, ja esittelijän mielipide on ”mietintö”, joka sekin on luettavissa ratkaisun taltiokappaleesta, mutta ei asianosaisille annettavasta jäljennöksestä. Hovioikeudessa virkaiältään nuorin jäsen ”lausuu mielipiteensä” ensimmäisenä.

Vaikuttasikohan se ilmapiiriin, jos termiä vaihdettaisiin, ja vähemmistön eriävä mielipide olisikin ”vastalause”? Argumentaation teorian kannalta se olisi parannus. Joissakin maissa mielipide-eroa käsitellään tuomioistuimen ratkaisuissa selvin sanankääntein niin että ainakin alan ammattilainen käsittää, että nyt tuo toinen ratkaisumalli leimataan tyhmäksi. Useimmissa maissa (esimerkiksi Englannissa) toiseen lopputulokseen johtava perustelu koristellaan kohteliaisuusfraasein. Suomessa on itäinen perinne. Ylin vastalauseen muoto on kirjoittaa uudet perustelut tai osittain uudet. Silloin loppulause on ”näillä ja muutoin enemmistön esittämillä perusteilla katson, että…

Kertomukset eduskunnan varhaisvaiheista ovat sekä liikuttavia että kauhistuttavia. Kun maata, siis silloista suuriruhtinaanmaata, uhkasi selvä oikeuksien menettäminen, puolueet riitelivät keskenään. Neuvottelemista ei ollut oikein opittu. Niiden sijasta kansanedustajat pitivät puheita toisilleen, käytännössä siis äänestäjilleen. Sen jälkeen on opittu – vai onko?

Toisen mielipiteen kunnioittaminen on eettinen sääntö. Säännön sisällys on epäselvä. Nykyisin urheilijat ja muu nuoriso vaativat ”vähän respektiä”. Miksi olisi kunnioitettava mielipidettä, joka näyttää selvästi olevan huono? Ihmistä kunnioitetaan, vaikka hän olisi erittäin epäonnistunut yksilö.

Etenkin Suomessa suhtaudutaan periaatteessa vihamielisesti henkilöihin, jotka esittävät mielipiteitä, kuten esimerkiksi kirjailijat joskus tekevät. Janten laki – mikähän tuokin luulee olevansa – on vanhastaan tuttu.

Blogin kirjoittajalla on ongelma. Kirjan julkaissut voi aina sanoa epäilijöille, että viis minä mielipiteistäni niin kauan kuin joku ostaa kirjojani ja lainaa niitä kirjastoista. Blogit eivät yleensä maksa mitään. Olen itsekin joutunut vastaamaan valittajille, että oma vikanne kun luette tällaisia. Luulisi olevan parempaakin tekemistä. Kun kysytään, pidänkö todella mielipiteitäni levittelemisen arvoisina, vastaan että joskus pidän, joskus en. Riippuu kuulijastakin. Harvakseltaan kysytään, millä perusteella pöyhistelen julkisuudessa. Yleensä vastaustani ei uskota, kun sanon, etten ole erikoisen kiinnostunut julkisuudesta enkä maineesta. Molempia saa helposti ja molemmat menettää vielä helpommin. Kehuskelu puolestaan on markkinointia ja luuloni mukaan sinänsä viatonta. ”Olen sitä minäkin nuorempana juossut palan matkaa alle minuutin.”