Valamiehistön ratkaisu

Tästä saa hyvän syyn mainita oikeusvaltiosta. Päivän uutisaihe, värillisen nuorukaisen ampumista koskeva suuren valamiehistön ratkaisu USA:ssa, sisältää tarvittavat elementit.

Ratkaisu tuntuu suomalaisittain oudolta ja palauttaa mieleen epäluulon valamiesjärjestelmää kohtaan. Suomalaisittain käsillä on silti tilanne, jossa ”oikeusohje” on Johannes Virolaisen nimeen liittyvä ”pulinat pois”.

Tuo iskulause tarkoittaa, että päätös näyttää olevan väärä ja äänestäjät tyhmiä, mutta minkäs teet. Kun ratkaisua ei voi muuttaa, joko ruvetaan miettimään järjestelmään parannuksia tulevaisuutta varten tai sitten jatketaan toimintaa niin kuin sököringissä, katsotaan millainen käsi tulee, kun pakka on sekoitettu ja kortit jaettu uudestaan. Selvä vihje sanoo myös, että korttiporukassa, puoluekokouksessa ja valamiehistön ulottuvilla ei pidä heilua puukkojen ja pyssyjen kanssa. Pelin säännöt eivät tunne sellaisia.

Yhdysvaltain oikeuslaitoksessa riittää haukkumisen aiheita. Sekä tavallinen valamiehistö, joka ratkaisee todisteiden arvioinnin eli syyllisyyden rikosasioissa, että suuri valamiehistö, joka päättää syytteen nostamisesta, ovat ”lähidemokratiaa”. Mielestäni ne ovat huonompia järjestelmiä kuin virkamiesvetoinen, tässä tapauksessa tuomareiden ja syyttäjien systeemi.

Oma perusteluni on kansalaisten eli maallikkojen taipumus romanttiseen haihatteluun. Vaikka tosiasiat tuodaan esiin menettelyn yhteydessä pontevasti, asenteisiin vaikuttaminen ei ehkä onnistu. Suomen julkisuudessa on näinä päivinä ollut paljon aineistoa tunnetusta avioliittoa koskevasta kysymyksestä. Se on joillekin pohjaltaan tunne- eli asennekysymys ja joillekin järjellinen, ihmisten tasa-arvoa koskeva ongelma. Molemmilla perusteilla sekä kannanotto puolesta että vastaan on hyvä. Tärkein on prosessi eli keskustelu ja ratkaisu.

Koska tällä blogilla ei todellisuudessa pyritä vaikuttamaan kenenkään mielipiteisiin, paitsi kirjoittajan omiin, tuota keskustelua ei avata. Sille on tilaa muualla.

Valamiehistöä ei tiettävästi ole tuotu sataan vuoteen mihinkään maahan, jossa sillä ei ole historiallista taustaa. Tavallisemmin maallikkojen osuudesta on vähä vähältä tingitty. Suomessa jossa valamiesjärjestelmää ei ole koskaan ollut lautamiesten käyttöä on jatkuvasti vähennetty. Aika yleisen mielipiteen mukaan sen merkitys on rasituksiin verrattuna vähäinen.

Vakava vastaväite on tämä: ”yleinen oikeuskäsitys” ja ”oikeudenmukaisuus” ei kykene seuraamaan olojen muutosta. Ihmisillä on parempaakin tekemistä kuin testata omia vakaumuksiaan uusia tosiasioita vastaan. Luennolla voi hyvin esittää esimerkin, joka ei ehkä ole tosi, että Amerikassa hirtettiin hevosvarkaat, koska suurilla preerioilla ja etenkin erämaiden äärellä, hengissä selviytyminen oli hevosesta kiinni.

Poron varastamista ei erääseen aikaan pidetty Lapissa kovin ihmeellisenä tekona, koska poroja oli joka tapauksessa paljon. Valitettavasti en tiedä, mikä oli kansantapa ja mikä viranomaisten suhtautuminen ainoan ajoporon varastamiseen talviaikaan, ja tapahtuiko sellaista. Suomalaisistakin kertomuksista (M.A. Castrén) ymmärtää heti, että Inarin ja Kautokeinon välillä hengissä pysyminen oli oikeasti ajoporosta kiinni. Castrén veti kerran rinteessä täysillä puuhun, mutta Lönnrot jeesasi. Pelastushelikoptereita ei ollut vielä keksitty.

Yleisemmällä tasolla oikeudenmukaisuuden ongelmat menevät paljon vaikeammiksi. Omaisuuden suoja suhteessa ihmishenkeen? Yhdysvalloissa ammutaan taloon tunkeutuvia varkaita pihalta päin, eikä syytettä tule. Ampujalla on niin vahva oikeus suojella omaisuuttaan. Suomessa asia on täysin päinvastoin, luultavasti myös enemmistön mielestä. Verrattaessa ihmishenkeä ikkunan särkemiseen tulos on selvä. Vaikka kohti ampuminen olisi jostain erikoisesta syystä ainoa keino estää asiaton sisään tunkeutuminen, ei ole lupa ampua. Myöskään poliisi ei saa pysäyttää pakenevaa rosvoa ampumalla. Hätävarjelutilanne on ehkä käsillä, jos rosvo on tulossa päälle.

Edelle kirjoitettu on laimeaa peruskamaa. Sen toistelemiseen on syy. Vaikka olisimme itse mielestämme kunniallisuuden ja henkisen tasapainoisuuden perikuvia, kuten varmaan olemmekin, ympärillämme on toisenlaisia ihmisiä. Suomessa ei kai toistaiseksi ole tapahtunut yhtään itsemurhapommitusta, vaikka Haanpään kirjassa Kenttä ja kasarmi on todeksi uskottu tapaus, jossa asevelvollinen räjäyttää itsensä ja pahan esimiehen tahallaan.

Olen ajatellut perustaa itselleni elokuva- ja keskustelukerhon luovuttuani bisnesajatuksesta ”Kemppisen musiikki ja makkaraliike”. Sidney Lumetin ”Valamiesten ratkaisu” (Twelwe Angry Men, 1957) olisi hyvä tällaisen miettimisen yhteyteen. Muistelen että kun näytin elokuvia luennolla 1980-luvulla, tämä olisi ollut yksi niistä. Prosessioikeudesta  Wilderin ”Todistaja” (Witnes for Prosecution) on kyllä jännittävämpi. Täytyy kysyä rouvilta.