Leikin loppu

Ville Oksanen on kuollut. Kuolinsyy oli äkillinen sairauskohtaus. Sairauksia ja vammoja oli ollut pitkään. Ikää oli vain 37.

Osallistuin pitkin tätä aamua ehdotetuin tavoin sanomalehteen menevän nekrologin kirjoittamiseen. Niinpä en enemmin toista, että Ville oli hyvä mies ja hänen kuolemansa oli järkytys.

Ville oli siis sitä perusjoukkoa korkeakoululta ja HIITistä, joka jo kauan sitten alkoi asemoitua eri suuntiin, kuten tapahtuu, kun asiat menevät hyvin. Kaikista tuli tohtoreita. Tuli lempeä olo, kun televisiouutiset puhutti nuoria tietotekniikkaihmisiä mielenkiintoisesta hankkeesta, josta en ollut kuullutkaan. Kuvassa näkyivät taustalla kirjani, joita siis on instituutin tiloissa sisustuselementteinä. Kierkegaardia tanskaksi ja Italian kilpailuoikeuden historiaa keskiajalta, Platonia kreikaksi sekä sunnattoman suuri tekijänoikeuden rengaskirja-käsikirja.

Tunnelmat ovat siis jokseenkin harmaita. Kukaties niiden takia joudun antamaan periksi kiusaukselle. Aion etsiä ennen ajanlaskun alkua hankkimani André Bazinin eseekirjat käsiini. Muistan suunnilleen, missä kirjahyllyssä ne ovat, ja sen että ne ovat takarivissä. Verkko kertoi, että Bazinin käsitys ohjaaja Jean Renoirista on edelleen ylittämätön.

Täysin ilman omaa aiheutusta jouduin aloittamaan Renoirin ”Pelin sääntöjen” katsomisen televisiosta. Jos sen on aloittanut, niin siinä ollaan. On se niin uskomaton. Aluksi tuntuu, etteihän tämä ole elokuva, vaan typerästi dokumenttikuvilla paikattu studionäytelmä. Sitten tuntuu, että tämä on elokuvaa puhtaimmillaan, kuten onkin. Se puhuu suoraan tunteille, myös harmaille tunteille.

Otsikon viittaus Becketin näytelmään voi olla vain mielleyhtymä. Oikeastaan näytelmän nimi tarkoittaa loppupeliä. Aina kun urheiluselostaja väittää jotain tapahtuvan ”loppupeleissä”, mieleeni tulevat roskatynnyreissä asuvat jalattomat vanhukset, Nell ja Nag.

Renoir puolestaan näyttää, miten käy, kun ihmiset ovat koko ajan aikomaisillaan, kuten näytelmän Hamm ja Clov.

Olisiko nyt otettava esiin ”Suuri illuusio”, joka on kuvakerronnaltaan ehkä tätäkin parempi, mutta ei yleismaailmallinen ja yleisinhimillinen niin kuin ”Pelin säännöt”. Renoir oli välillä vasemmistolainenkin; sodan mielettömyys oli usein kuvauksen kohteena, kunnes sota saatiin.

Oli sekin seurakunta, kun Los Angelesin Santa Monicaan majoitettiin samanaikaisesti pakolaiset Jean Renoir, Antoine de Saint-Exupery, Bertolt Brecht ja Frigtz Lang. Vuokraisäntänä toimi Max Reinhard.

Onkohan ja miten usein ”Pelin sääntöjen” yhteydessä mainittu, että fasaaneja ja kaniineja ammutaan kirsikkapuiden keskellä. Kirsikka tuo ranskalaisen mieleen yleisvasemmistolaisuuden. Heidän tunnussävelmänsä oli kauan ”kirsikkojen aikaan” (Le temps des cérises) eli siis punertumisesta yleisesti.

Minun mieleeni tulee viimeistään niistä Tshehov. Renoirin upea tarina päättymättömästä ja välttämättömästä elämänvalheesta ei voi olla vailla suoria yhteyksiä Tshehovin ”Kirsikkapuistoon”.

Renoirilla ja Tshehovilla oli hyvin samankaltainen perusajatus: sääli ihmistä.

Sääliin on selvä syy. Ihmisellä on haave, ja haave on aina mieletön. Jos haaveesta tulee totta, ihminen tuhoutuu heti. Se johtuu vain sähköstä, sähköisestä varauksesta. Ihminen on miinusmerkkinen ja hänen haaveensa on positiivisesti varautunut.

Voisi kuvitella, että kun nämä kaksi kohtaavat, syntyy kaikenlaista hyvää, virtapiiri sulkeutuu, ampeerit alkavat virrata ja voltit hyppiä. Mutta tuo on vanhaa arjen sähköoppia. Tässä ollaan hiukkasmaailmassa. Kun ihminen ja hänen haaveensa törmäävät yhteen, vapautuu äkkiä paljon energiaa eli tapahtuu räjähdys. Sen tuloksena molemmat katoavat.

Saman asian voi sanoa myös kauniimmin: aaltofunktio romahtaa. Niin käy, kun havainnoidaan, ja mitä muuta elokuvankaan katsominen on?

Tuo Renoirin elokuva on muuten erikoisen hauska katsoa ohjaajan oman näyttelijätyön vuoksi (”Octave”). Tämän kirjoituksen kuva on Jean Renoirin kuuluisan isän, Auguste Renoirin hyvin elokuvan aiheisiin sopiva maalaus. Huvittavaa, että Jean-nuorukaisen tuntee siitä heti. Hänellä oli ainakin yhtä numeroa liian suuri suu. Siksi hänestä tuli elokuvataiteilija.