Muotiautot, kaarisillat

Edestakaisin parkkipaikalla odotellessa katselin autoja ja ajattelin Pekka Tarkkaa. Kirjallisuudentutkimusta useanakin niteenä näinä aikoina luettuani ihmettelin, onko alalla esiintyvä henkinen heiveröisyys valikoitumisen vaikutusta. Monissa yliopistoissa olen yrittänyt arvata tuntemattomista ihmisistä, opiskelijoista ja opettajista, mihin tiedekuntaan ja oppiaineeseen he kuuluvat.

Fabianinkadulla pyörivästä porukasta pystyisi poimimaan silmämääräisesti omiksi ryhmikseen toisaalta kirjallisuuden opiskelijat, toisaalta oikeustieteilijät.

Pekka Tarkka ei ole yhtään kirjallisuuden tutkijan näköinen. Kun sain Hesarin Teeman numeron ”Mitä kannattaa lukea” – aiheellinen kysymys – olin kovin kiinnostunut ja tyytyväinen Tarkan muistelmaan historian takaiselta ajalta, sanomalehtiarvosteluista kauan sitten.

Olinkin kauhistellut erinäisistä tutkimuksista ilmenevää. Yksittäinen runokokoelma saattoi saada muutamia kymmeniä arvosteluja, puolesta ja vastaan, ja jopa herättää keskustelua! Mutta siihen aikaan oli olemassa muutamia kymmeniä lehtiäkin.

En todella tiedä, onko kukaan muu kiinnostunut. Ei siitä ole kauan, kun kuulin jonkun kysyvän, kuka oli Pentti Saarikoski.

Todellisuudessa tiedän, miten tämä menee. Erkkojen suuruus oli tieto, miten lehdillä ansaitsee paljon rahaa. Sanoma- ja aikakauslehti oli nerokas keksintö. Ihmiset oikein maksoivat siitä, että heille toimitettiin mainoksia. Ne kirjoitukset ja muutamat kuvat, esimerkiksi kirjallisuusarvostelut, uutiset ja pääkirjoitukset, olivat palstantäytettä.

Käsitin tämän, kun ymmärsin, miksi meille tuli Kauhavalla kotiin Uusi Suomi ja isoisälle Helsingin Sanomat. Isoisä oli kiinnostunut rahasta, isä ei. Uusi Suomi sitten keksikin viimeistään Pentti Poukan tultua päätoimittajaksi pettämättömät keinot menettää rahaa. Elinkeinoelämä ja pankit ovat perinteisesti olleet huonoja rahoittamaan omiaan. Vuonna 1991 tapahtui paljon muutakin mielenkiintoista. Silloin Uusi Suomikin lopetettiin. Muistaakseni kiinteistöt ja kirjapainot olivat menneet jo aikaisemmin.

Aatos Erkon väitetään sanoneen niinkin, että ”kaikkihan me olemme sosialidemokraatteja”. Lieneekö totta, mutta ei muita vasemmistolehtiäkään sitten enää kaivattu. Miksi demareilla on edelleen sanomalehti ja missä sitä myydään, siitä ei ole tietoa. Mutta Pekka Tarkkaa erikseen mainitsematta merkillisen suuri osa Erkon kaartista suhtautui demariväkeen tuttavallisesti, ja oudon kokeneesti stallareiden rynnistelyt torjuttiin esimerkiksi Hesarin kulttuurissa. Uusimmastakin Sanoma-kirjallisuudesta muuten puuttuu merkillisesti Erkon kaikkein vahvin mies, Matti Anderzén, joka oli hankkinut perustietonsa betoniraudoittajana 40-luvulla ja nuorena juristina rakennustyöväen liitossa ja liukunut sieltä Yleen ja lopulta Sanomiin ykkösmieheksi ja omistajan uskotuksi.

Lukijan tulee ymmärtää, että Vanhassa Suomessa tuollainen poliittinen suuntautuneisuus ei tarkoittanut rekisteröityä parisuhdetta puolueeseen. Puolueisiin kuuluivat ne, joiden oli pakko liittyä viran saadakseen tai muusta hyväksyttävästä syystä. 

Sanomalehden kulttuuriosastossa ei ollut kysymys kulttuurista. ”Missä on se valta, joka puuttuu eduskunnalta?” – Kulttuuriosastolla.

Siellä parkkipaikalla – se oli muuten Ylen, Radiotalon parkkis, katselin miten autoista on tullut nykyisin taide-esineitä, veistoksia. Ford Fiestakin on niin paha, niin paha. Peltiä on pokattu ja nokan malli lainattu tappajahailta. Mielikuva on tärkeämpi ja kalliimpi kuin kone.

Politiikassa ja elinkeinoelämässä vain Wahlroos ei tajua, että niin on miltä näyttää. Ei enää ”niin on jos siltä näyttää”.

Euroopan ihmisoikeussopimuksesta on omaksuttu kielto toimialla tavalla ”joka antaa aihetta epäillä” esimerkiksi puolueettomuutta. Niinistö on johtava mielikuvapoliitikko. Harva kysyy vakavissaan, mihin hänen kannanottonsa johtavat. Niitä kuunnellaan. Niitä kuuntelevat kaikki. Ne luovat mielikuvia.

Kaunokirjallisuus on sinänsä kummallinen ala. Keksittyjä juttuja olemattomien ihmisten toilailuista. Näyttäisi kovin siltä, että tekniikan muuttumisen aiheuttaman rauhattomuuden mentyä kirjallisuuden ja taiteen rahallinenkin merkitys osoittautuu taas kerran suureksi. Tekijöiden hyväksi tuo raha ei tule. Kirjallisuustoimittajien kysyntä on oleva kova. Juuri tässä mielessä tuo Tarkan muistelma – ja siihen kukaties tuleva jatko – on kaarisiltaa menneisyydestä tulevaan, kuten kirjallisuuskin.