Ei politiikkaa, ei julkisuutta

Olli Kivisen jälkeensä jättämässä kirjassa isästään, vuorineuvos Lauri Kivisestä (1895-1955) on kaksi erittäin mielenkiintoista asiaa ja erittäin runsaasti ajattelemisen aihetta. Tällä pienellä kirjoituksella haluaisin auttaa pelastamaan kirjan ”taas yksi elämäkerta” –polttomerkiltä.

Tosin rohkenen epäillä, että kirjoittaja oikeastaan saanut kirjaa aivan valmiiksi. Noin tottuneissa käsissä siihen olisi varmaan vielä kertynyt lisää lihoja luiden päälle. Mutta hyvä näinkin.

Kivisiä taisi vaivata yleinen pidättyväisyys. Sen huomaa jatkuvasti. Eräänä esimerkkinä – sotakorvauksista päättäneen ja vastanneen Sotevan johtaja Lauri Kivinen joutui kesällä 1946 asiantuntijana poliitikkojen seuraan Pariisiin viikkokausiksi. Kuten tunnettua, matka oli Suomen kannalta hukkareissu. Valmistelut ja muistiot olivat turhia. Porukka ei saanut edes suunvuoroa. Molotov sen sijaan antoi palaa niin että tuntui.

Ajattelin tuota viimeksikin Luxembourgin puiston ja palatsin lähettyvillä kävellessäni – paikka on muistoja täynnä, myös henkilökohtaisia. Jokainen suomalainen tuntee myös minulle Proustin maisemana näyttäytyvän Edelfeltin maalauksen, sen jossa on täti mustissaan ja paljon hienostolapsia. Sadan metrin päässä olevassa talossa runoilija Paul Verlaine tapasin pettää vaimoaan kotiapulaisen kanssa sikäli kuin Rimbaud ei ollut paikalla.

Niin että kirjoittaja ei mainitse eikä isävainajan kirjeissä ole mainintaa Suomen valtuuskunnan dieetistä. Ainakin vähemmän hienotunteinen Toivo Heikkiä (”Paasikivi peräsimessä”) käsitteli sitä innostuneesti. Porukkahan ratkesi ryyppäämään. Metsäneuvos, pääministeri Mauno Pekkala oli jo tuolloin tunnettu taipumuksistaan. Kivinen sitä vastoin ei ollut lainkaan ryyppymies, ja Paasikivi lienee ollut ainoa poliitikko, jota hän jossain määrin arvosti. Sitä vastoin välit Kekkoseen olivat aina johdonmukaisen viileät. Ja julkisuutta hän kaihtoi.

Olli Kivinen mainitsee suuren rahasumman ja sanoo Yhdysvaltojen lainoittaneen Suomea hyvin merkittävästi niin että Suomi ja siis myös sotakorvausteollisuus sai kuin saikin Marshall-apua keittiön kautta. Suurin ansio olisi ollut vuorineuvos Gräsbäckin, joka tiesi, missä päin Amerikkaa raha asuu. Kivinen puolestaan käytti Pariisissa aikaansa solmimalla uudelleen suhteet englantilaisiin puutavaran ostajiin. Vaikka sotakorvauksista masentavan pieni osa oli metsäteollisuuden tuotteita, puumiesten viennistä hankkima valuutta oli koko operaation onnistumisen avain.

Enso Gutzeit ja Veitsiluoto olivat valtionyhtiöinä riemurinnoin mukana puukaupassa niin että vakiintuneet ruotsinkieliset vuorineuvokset antoivat anteeksi. Puun hintoja piti silmällä maalaisliitto ja haalea oikeisto, joka järjesti metsäprofessoreita hallitukseen, esimerkiksi pääministereiksi (Sunila, Cajander). ”Korjuukustannuksia” eli metsässä rypevien palkkoja ja työoloja ei vahtinut kukaan. Vähätkin vasemmistolaiset keskittyivät sahalaitoksiin ja satamiin. Metsän tuottavuus revittiin osittain köyhimpien ihmisten selkänahasta, kuten esimerkiksi Haanpää ja Päätalo ovat kuvanneet.

Näyttää todella pitävän paikkansa, että vuorineuvos Kivinen sai hoitaakseen mahdottomat tehtävät ja suoriutui niistä. Hänet määrättiin Talvisodan aikana luoteisrajan kuljetuspäälliköksi. Se tarkoitti todellisuudessa länsiliittoutuneiden Narvikiin tehtävän maihinnousun jatkokuljetusten järjestämistä Kiirunan kautta. Jos ja kun tuo maihinnousu-uhka oli ratkaiseva sysäys Talvisodan rauhalle, asia oli iso. Junanvaunut olivat sotavuosien pahimpia niukkuustavaroita, ja sitten oli tämä kysymys raideleveydestä. Jatkosodan ajan Kivinen pantiin vastaamaan puunsaannista. Rautatiet, tehtaat ja lämmitys toimivat haloilla, mutta halkoja ei ollut. Hallitus oli aika voimaton metsänomistajien edessä. Asiaa ei edes mainita historioissa, mutta siviilissä metsätyönjohtoon kouliintuneita miehiä irrotettiin jopa komppanianpäällikön tehtävistä valvomaan Itä-Karjalan hakkuita. Suomen herrat nimittäin eivät lyöneet päätään Karjalan mäntyyn, eivätkä koivuun.

Kertomus sotakorvauksista on taloushistoriamme huonoimmin tunnettu, ja voi että siitä on valehdeltu. Neuvostoliitto muka melkein lahjoitti Suomelle metalliteollisuuden…

Kyllä se oli toisin päin, vaikka Kekkonen muuta puhui. Jopa Nokia (Suomen Kaapelitehdas) ja Kone löysivät toimintatapansa Sotevan toimittajina, ja samoin tietysti Wärtsilä ja muut telakat sekä Valmet, Tampella ja Lokomo. Rakenne oli oikeastaan vallankaappaus. Paasikivi ulkoisti sotakorvauskentän, ja ”teollisuusdiktaattorina” toimi vuorineuvos Kivinen. – Oli se toimintaa, vuorineuvosten harjoittamaa sosialismia yhdessä maassa. Isänmaa pelastui vielä kerran, kun Neuvostoliitossa taivuttiin myöntämään, että pieni naapuri, joka toimittaa ripeästi mitä tahansa tavaraa (kovalla hinnalla) on tärkeämpi kauppakumppanina kuin työpaikkakiusattavana. Ja niin Neuvostoliitto vei Suomen kommunisteilta syömähampaat suusta – ei lakkoja ja pulinat pois.

Eikä tuolloin tietoisesti rakennettuja suuria kartelleja ja kolmikantakäytäntöä valtion, teollisuuden ja järjestöjen kesken koskaan purettu (tai siis ennen vuotta 1991).