Erkit ja Reetat

Erkki tai Vanha Erkki on sama henkilö kuin Häntä-Heikki eli siis Paholainen. Tällä politiikan ja kaupan maailmassa yleisesti kunnioitetulla hahmolla on suuri määrä toinen toistaan yllättävämpiä nimiä, kuten Kärpästen herra ja Valon tuota.

Lähde: Vaasan-Jaakoon pakina, mahdollisesti teoksessa Sinsallaa tai Prässylttyä; etsikään kotikielen tutkimuslaitos tai kysyköön minulta. Jaakkoo eli päätoimittaja J.O. Ikola nimenomaan kirjoittaa ”…eli Häntä-Heikki, joka rikuneeraa…”

Ei tiedä Erkkikään tarkoittaa siis että ei tiedä pirukaan eli piru tietää (mutta ei sano).

Tämä menee kielentutkijoiden ja perinteen tietäjien tontille, mutta voimasanoja ja niiden laimennuksia ovat kortistot väärällään. Ennen maailmassa ne olivat välillä hyvinkin paikallisia ja jopa henkilökohtaisia. Mansikkamäen Martti käytti Pohjanmaalla kyllä ennen yleistä ”voi tainttamarallaa”, mies seurassa ”saakutarallaa”.

Sellainen aika oli, että miehet eivät käyttäneet kovia kirosanoja lainkaan. Väittäisin isäni olleen sellaisen, ja omien rajallisten muistikuvieni mukaan myös isoisäni. Sen ajan vakaumuksen mukaan vain hampparit kiroilla möykkäsivät. Kun olin noin kuusivuotias, kummastelin hiukan, että mieskuorokin lauloi ”sitten on piru sanoi Rannanjärvi, jos minä miestä pelkään”.

Ehkä tuo ”piru” olikin eri asia. Jospa ottaisin takaisin – kun aputyömies oli pistelemässä kalliita rautanauloja omiin taskuihinsa Isoisän työmaalla, kyllä hän varmaan kysyi ”mitäs pirua täällä tapahtuu”.

Mutta kun ikäiseni Arja Saijonmaa lauloi elokuvassa ”perkele”, se kuulosti hyvin edistykselliseltä. Televisioteatterin ympärillä naisilla oli silloin kauan sitten taipumusta luovaan itseilmaisuun.

Luulen että ”Sokea Reeta” on vain lauserytmin vaatima etunimi, samalla tavalla kuin ”Ellun kanat”. Ei tarvitse selittää, kenen Ellun, ja selitykset ovat yleensä silmiinpistävän huonoja. Sananparsissa, niin sanotuissa wellerismeissä, sanoja on usein ”entinen akka”, ukko, poika tai flikka. Se tarkoittaa, että sanoi eräskin akka joskus ennen maailmassa.

Wellerismit, joiden nimitys on Dickensin herra Pickwickin sankarista, tulvivat näytelmässä ”Särkelä itte”. Kommentoija kiitti hiljan näyttelijöitä. Niin kiitän minäkin, tosin lisäyksin, että kun olen nähnyt Aku Korhosen myös näyttämöllä vakavassa roolissa, ei hän mielestäni näyttelijänä yleismestari ollut. Mutta Lapatossun tai juurevan kansanmiehen roolissa hän osasi olla mahtava.

Opetin muutamalle tohtorioppilaalle, että Tuomas Akvinolaisen mainitseman mukaan totuuden mittapuu on puhuja, ei asia. Jos joudut väitöstilaisuudessa ahtaalle jonkun itse keksimäsi, hiukan huteran väitteesi kanssa, sano että kuten Rawls tai Dworkin tai Aulis Aarnio tai joku vastaava ”asian ilmaisee”. Toinen ei ehdi vaatia lähdeviittausta, ja typeryytesi käy totuudesta.

Meillä on jokseenkin kaikilla ymmärrystä varoa junalautoja Perkjärveltä, vaikka niitä on saatavana.

Tuossa alakoululaisten hokemassa ovat mukana kaksi kieltoa, Jumalaa ja Paholaista – sikäli kuin he ovat eri henkilöitä – ei ole lupa mainita nimeltä. Muiden ohella viisas Harold Bloom on julkaissut kirjan ihmetelläkseen, kuka oli ”J”, Vanhan testamentin kaunokirjallisessa mielessä suurenmoisten ensimmäisten kirjojen kirjoittaja. Hän päättelee, että kirjoittaja oli todennäköisesti nainen, ehkä Daavidin yhteydessä mainittu Batsheba.

Salatun tiedon alueella (gnostilaisuus, hermetismin eri muodot), elää pelko, että Jumala todella onkin Paholainen. Johtopäätös on melkein väistämätön sille, jonka uskon mukaan maailma tapahtuu Korkean Olennon sallimalla tavalla.

Yleinen ymmärrys pitää kiinni sadan vuoden takaisesta iskulauseesta, jota toisteltiin Wienin kahviloissa: vain toistuvasti havainnoitava on totta ja sanomisen arvoista. Siitä on hienotunteisesti vaiettu, että toimimme toisin. Tieteessä maailman reuna osoittautuu kerran toisensa jälkeen vain taivaanrannaksi. Salattujen voimien maailma, jonka nimiä ei sinun pidä turhaan mainitseman, ei mene pois kieltämällä.

Meillä on nykyisin paljon valokuvia Voimasta. Hyvin vanhoissa kirjoituksissa kuvailtiin valoa ja savupatsasta ja opetettiin varomaan hyvin pyhiä paikkoja, joissa esiintyi kuin säteilyä. Perinne on sangen pitkä. Onko mitään opittu, sitä on paha mennä sanomaan. Vielä vaikeampi on sanoa, ketä yllä oleva valokuva esittää. Se on vuodelta 1945.

Voi sitä erkkiä!